Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2023.

MIKSI KIRJOITTAA?

Kuva
Omasta puolestani vastaan, että haluan vaikuttaa , mutta kun ottaa huomioon tuotantoni – novellit jotka eivät myy, koska ne ovat novelleja, ja korona-ajan tukahduttama, lähisuhdeväkivallasta kertova psykologinen jännäri – niin heikolta syyltä vaikuttaminen tuntuu. Kirjoitan kuitenkin toiveikkaana teemoista, joista mielestäni olisi syytä puhua enemmän. Kuten vallan väärinkäytöstä ihmissuhteissa, vanhuksiin liitetyistä stereotypioista ja asenteista, ilmastonmuutoksesta, luonnonsuojelusta, koirien ylijalostuksesta, ulkonäkökeskeisyydestä, ylikulutuksesta, lasten asemasta yhteiskunnassa, ja niin edelleen. Kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta puhuminen kuuluu samaan sarjaan.   Raha ei voi olla kirjoitusmotiivini, koska varakkuutta kertyisi todennäköisemmin, jos olisin kouluttautunut hammaslääkäriksi tai apteekkariksi. Tai jatkanut päivätöitäni. Keskivertokirjailija ansaitsee noin 1700 euroa vuodessa . En ole kuullut kenestäkään, joka kirjoittaisi tuon summan vuoksi. Itseltään voi kys

VUODEN PARAS KIRJAKO?

Kuva
  Wannabe-kirjailijahuumassani suunnittelin aikoinani kirjoittavani Suuren Suomalaisen Romaanin. Aikalaisromaanin, joka heijastaisi kansakunnan sielua ja jota siteerattaisiin ja luettaisiin vielä jälkipolvia myöhemmin. Jonka Finlandia-palkinto kietoisi laatukirjallisuuden tähtiviittaan. (Ego on ihmeellinen asia. Ei siitä kuitenkaan sen enempää tällä kertaa.) Tuolloin luulin Finlandian merkitsevän kotimaisen kaunokirjallisuuden korkeinta kaanonia. Myöhemmin aloin selvemmin kuulla sen markkinointikoneiston hyrinän ja kassakoneen kilinän.   Kustantamo osallistuu valitsemillaan julkaisuilla Finlandia-kisaan maksamalla 150 euroa per nimike. Kisaan yleensä ilmoitetaan parisensataa teosta. Pääsymaksu tai se, että jokaista kirjaa tulee lähettää neljä kappaletta, ei vielä karsine kustantamoja. Sen sijaan se karsii, että jokaisen kustantamon on koosta riippumatta sitouduttava lopullisten ehdokkaiden mittavaan mainostamiseen. Pakko ei tietenkään ole, mutta olisihan se outoa, jos yhtä ehdo

KIRJAN DNA NÄKYY JO ALKULAUSEESSA

Kuva
  Sanotaan, että kirjan alku myy kirjan ja sen loppu myy seuraavan kirjan. Kirjan DNAn tulee sisältyä jo ensimmäiseen virkkeeseen ja kappaleeseen. Ne määrittelevät teoksen tyylin ja tunnelman, tuovat julki kerrontatehtävän ja hahmottavat tematiikkaa. Ne monesti esittelevät päähenkilön, kertovat jotain tapahtumapaikasta ja -ajasta ja vihjaavat juonenkulusta. Aloituksen pitää herättää lukijassa uteliaisuutta, kysymyksiä ja halun jatkaa lukemista. Sen tulee antaa ymmärtää, että tästä versoaa jotain aivan uutta. Lattea alku karkottaa lukijan. Latteus ei viittaa tekstin rauhalliseen tunnelmaan tai sen hidasrytmisyyteen. Dekkarin iskevä aloituskin voi olla tylsä.   Elena Ferrante teoksessaan Frantumaglia. A Writer’s Journey sanoo pyrkivänsä heti alusta lähtien tyyliin, joka on tyyni mutta sisältää odottamattomia säröjä. Ensimmäisen virkkeen tulee olla kattava: se on asiallisen kylmä mutta samanaikaisesti se paljastaa sietämätöntä kuumuutta. Näin lukijat tietävät heti, minkä kanssa ovat te

ENGLANNIN KIELELLÄ MAAILMALLE?

Kuva
  Kirjoja luetaan paljon englanniksi. Pitäisikö meidän siis kirjoittaa enemmän englanniksi? Maailmanlaajuiset markkinat odottavat kirjailijaa väkiluvultaan vähäisen kotimaamme sijaan.   Lukijat ovat kuitenkin eri asia kuin kirjoittajat. Lukijan vieraan kielen taidolta vaaditaan vähemmän kuin kirjailijan kielitaidolta. Kirjailijan äidinkielenkin kun tulisi olla keskivertoa rikkaampi. Kielitaito on enemmän kuin kielellä pärjäämistä.   Spefilehti Kosmoskynän päätoimittajana huomasin novelleja toimittaessani, että moni tieteiskirjoittaja todennäköisesti luki enemmän englanninkielistä kuin suomenkielistä tieteiskirjallisuutta. Tai ylipäätään suomenkielistä kirjallisuutta. Se näkyi teksteissä. (En nyt puutu – tämän enempää – siihen, että kirjoittajan on hyvä lukea kaikkiruokaisesti, ei vain omaa genreä. Oma ääni täsmentyy ja kirkastuu taustaa vasten.) Kustina toimittaessani käännöskirjoja törmäsin pari kertaa siihen, että äidinkieleltään suomenkielinen kääntäjä ei hallinnut kunn

MILLOIN KÄSIKIRJOITUS ON VALMIS?

Kuva
      Erityisesti aloittelevan kirjoittajan on vaikea käsittää, milloin teksti on kypsä lähetettäväksi kustantamokierrokselle. Se tuntuu valmiilta, koska siinä kiteytyvät sen hetkiset kirjoittamistaidot. Hän ei tiedä, mitä kaikkea ei tiedä kirjoittamisesta. Kirjallisen ilmaisun kehittyminen vaatii aikaa ja petraantuu huomaamatta. Runsas kirjoittaminen ja palautteiden saaminen rakentavat pikkuhiljaa kompassin, joka kertoo, milloin teksti on hyvää, milloin ei. Kutsun tätä ilmiötä nalkuttamiseksi. Jokin sana, virke tai kappale nalkuttaa minulle niin kauan, kunnes muokkaan siitä kelpaavan. Opin luottamaan sisäiseen motivaatiovalmentajaani, tekstistä nousevaan onttoon tunteeseen, kun kirjoituskursseilla sain ”haukkuja” juuri niistä kohdista, joissa olin ohittanut nalkutuksen ajatellen että kyllä tämä kelpaa. Ei kelvannut.   Julkaisu kuitenkin polttaa näppejä, halu nähdä oma nimi kannessa on sietämätön ja sukulaiset odottavat käsi kirjakaupan ovenrivassa. (Paitsi Aune-täti. Hän ei h

SADUT JA KIRJOITTAMINEN

Kuva
  Satujen avulla voi opetella kirjoittamista. Ne ovat usein tuttuja, lyhyitä ja helposti luettavia. Tosin samat ominaisuudet saattavat saada sivuuttamaan ne. Kuitenkin sadut ovat kasvatuksellisen tarkoituksensa vuoksi huolella harkittuja pienintä yksityiskohtaa myöten. Ne ovat huippuunsa treenattuja, lämminverisiä tarinoita.   Kirjassaan Blueprint Your Bestseller. Organize and Revise Any Manuscript with the Book Architecture Method  Stuart Horwitz ruotii H.C. Andersenin satua Ruma ankanpoikanen [1] . Sadun avulla hän näyttää, miten jännitettä ylläpidetään ja tarinan kaarta luodaan kerronnallisten elementtien avulla.   Ensin satu jaetaan kohtauksiin. Rumassa ankanpoikasessa on kuusi kohtausta. (Yleensä tekstin jokainen luku sisältää useita kohtauksia.) Sitten tutkitaan, mitä kerronnallisia elementtejä kussakin kohtauksessa on. Kerronnallisena elementtinä voi toimia henkilö, esine, lause, paikka tms., ja niitä toistetaan siten, että ne muuttuvat tarinan edetessä. Näin saadaan ker

FLANEERAA LUOVUUTEEN

Kuva
  Minä halusin jo pienenä eläkkeelle. Aikuiset nauroivat sanoilleni. He eivät kysyneet mitä tarkoitin, enkä olisi tuolloin osannut sitä selittääkään. Olin nähnyt isoäitini, mamman, kävelevän verkkaisesti, hoitavan askareitaan kiireettömästi, poimivan pihalta kehäkukkia ja pöyhivän kimppua maljakossa, kunnes kukat asettuivat kauniisti. Sitten hän laittoi vaasin ruokapöydälle niin, että ikkunasta paistava auringonsäde tavoitti kehäkukkien oranssin hehkun. Aikuisena tajusin, mistä eläkeajatus kumpusi. Kaipasin mamman elämää. Elämää, jossa kukaan ei kertoisi, milloin minun piti tehdä mitäkin. Jossa minulla olisi aikaa poimia kukkia, silmää esteettisille yksityiskohdille – ja jossa saisin syödä mitä halusin (erityisesti perunan välttely muuten kuin muusina voisilmän kera tuntui olennaiselta). Myöhemmin löysin haaveelleni nimenkin: la dolce far niente , suloinen joutilaisuus.   Nykyisen tehokkuusajattelun, valkoisen kalenterin kammon, somemaailman vaatimusten ja ikuisten päivittämisraamien

KUN EI YMMÄRRÄ OLEVANSA SAIKULLA

Kuva
  Tulipiste niskassa pakotti lääkärille, joka määräsi lihasrelaksantteja kipuun. Lääkäri tarjosi myös saikkua. Sanoin, että olen yrittäjä, kirjailija, että eihän minulla voi olla saikkua. Ei ole liittoa, joka maksaisi sairauspäivärahaa. Parin päivän tuskailun jälkeen tajusin, että minun tulee käyttäytyä kuin saikulla: ei kirjoittamista (en pystynyt edes ajattelemaan suoraa viivaa saati sitten juonenkäänteitä), otan lääkkeet kiltisti jotta ne alkavat vaikuttaa, nukun kun ne vievät tajun kankaalle enkä hoipertele tapaamisiin kuola suupielestä valuen (epäilemättä muiden huojennukseksi).   Kirjailijoiden stressi ja ahdistus eivät yleisen käsityksen vastaisesti johdu heidän traumaattisista kokemuksistaan ja taiteilijuuden takaavasta valppaasta ja ah, niin herkästä mielenlaadusta, vaan myös – ehkä jopa pääosin – siitä, että työ on henkisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Sitä tekee kirjaa pari kolme vuotta, mutta ei voi olla varma sen julkaisusta. Kun kirja ilmestyy, sen

SITKU-KIRJAILIJAN IDENTITEETTIKRIISI

Kuva
    Kutsun itseäni kirjailijaksi ”sitku” – kustantamo julkaisee kirjani enkä minä itse, – olen julkaissut kaksi kirjaa, – julkaisen kirjan vähintään joka toinen vuosi, – pääsen jäseneksi Suomen Kirjailijaliittoon, – saan apurahan kirjoittamiseen, – lehdessä on arvio kirjastani, – saan arvostetun kirjallisuuspalkinnon tai sen ehdokkuuden, – elätän itseni kirjoillani, – minulla on oma työhuone.   Suomalaisiin tapoihin tuntuu kuuluvan ylenmääräinen vaatimattomuus, itsensä alentaminen ja kehujen toppuuttelu. Rehellinen ammattiylpeys voidaan käsittää leuhkimiseksi. Takapiruna saattaa toimia huijarisyndrooma, joka pistää kirjailijan lisäämään titteliinsä sitku-henkistä selittelyä. Alamme vertailla itseämme muihin kirjailijoihin: he ovat menestyneempiä, huumorintajuisempia ja ehdottomasti syvällisempiä. Esilukijammekin menettävät arvoaan. Tuskin tajuavat mitään kirjallisuudesta ja luovat vain harhaista kuvaa kyvyistämme. Häpeä nostaa päätään. Miten ikinä kuvittelimme o

VAROVASTI SIELLÄ TAUSTALLA!

Kuva
Tein jokin aika sitten taustatyötä sanonnasta Curiosity killed the cat . Uteliaisuus tappoi kissan. Törmäsin googlekäännökseen: ”Sana uteliaisuus oli kuitenkin vieläkin onnistuneempi, koska se on se uteliaisuus, joka voi viedä pillun niin äärimmäisyyteen, että se vaarantaa hänen henkensä edes tiedostamatta sitä.” En tiennyt, mistä alkaa ensimmäiseksi perata tätä virkettä (kustimoodi iski päälle ja juutuin muun muassa vääntyneisiin pronominiviittauksiin) tai miten hyödyn sen tiedosta (jos siinä sellaista oli). Uteliaisuuteni, taustatyön tekeminen, tuotti sillä kertaa hieman voipuneen – ja äimistyneen – olon. Loppupäivä meni toipuessa.   Taustatyön määrä voi kauhistuttaa tai houkuttaa monesta eri syystä. Tiedonkeruuta voi käyttää syynä olla kirjoittamatta. Tällöin se palvelee meriselityksenä perinpohjaiselle vitkuttelulle. Ja laillisen oloisena sellaisena. Sehän on kässärin parhaaksi! Kuukausien tai vuosien taustatyö todennäköisesti tuottaa runsaasti tehovirkkeitä, iskeviä sanoja j

VITKUTTELU eli millä ilveellä saan itseni koneen ääreen

Kuva
Paras hetki istuttaa omenapuu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.   Aloittamatta jätetty työ uuvuttaa eniten.   Lempivitkutteluni on horoskooppien lukeminen. Menen koneelle ja avaan sen. Tähän asti sujuu siis mallikkaasti. Mutta sen sijaan, että ottaisin esiin käsikirjoitustiedoston, kirjoitan google-hakuun ”horoskooppi” ja uppoudun lukemaan, mitä minulle tänään kuuluu. Uskonko horoskooppeihin? En, mutta kyllä ne pitää tarkistaa. Jos venyttäisin kirjoittamaan ryhtymistä pölyjen pyyhkimisellä, pyykin viikkauksella tai leipomisella, olisiko minulla parempi olo? Olisinhan tehnyt jotain järkevää, jotain mikä pitää joka tapauksessa tehdä ennemmin tai myöhemmin. Mistä selkeästi irrationaalinen käytökseni johtuu? Mistä vitkuttelu ylipäätään johtuu?   Kun kirjailijan työn epävarmuudet painavat mieltä ja usko omaan kirjoittamiseen hiipuu, aloittaminen helposti takkuaa. Sisäinen kriittinen ääni – Aune-tädin säestyksellä – pääsee pintaan: ”Kuka oikein luulet