Reunamerkintöjä

      Kirjailijan on hyvä ajatella, että lukija on häntä fiksumpi. Lukija hoksaa nopeasti, jos kirjoittajalla on ulkokirjallinen taka-ajatus. Etenkin jos rivien välissä lusmuileva metaviesti antaa ymmärtää, että kirja on kirjoitettu tavisparoille, jotka eivät kuitenkaan ole maailmaa kiertäneet tai elämää kokeneet siinä määrin kuin tekijä. San Franciscon nähtävyyksien yksityiskohtaisen kuvauksen voi jättää matkaoppaaseen. Naista vähättelevä kostopornokertomus ei vain ole rempseä veijaritarina vaan sitä itseään, säälittävää egopönötystä, jossa ego on valinnut asua housuissa. Lukija vaistoaa asiantolan, ja lukeminen alkaa tökkiä. Sitä paitsi San Francisco Golden Gate Bridgeineen ja Alcatrazeineen on niin last season kuten setämiehetkin.   Kirjailijan luoma henkilö sen sijaan saa olla ylenkatseellinen. Hän on herkullinen hahmo. Hän tuntee olevansa parempi ja tietävämpi kuin muut ja kertoo kokemuksistaan oletuksella, että kukaan muu ei ole koskaan tuntenut ja todistanut mitään vasta

Novelli mielletään monesti välipalalukemistoksi. Sen lukeminen ei vie päiväkausia, joten kirjailija on taatusti sepittänyt tarinan lukuajassa, korkeintaan parissa tunnissa. Kirjoittajienkin kuulee vähättelevän novelleja porttina pitkään tekstiin. Tämä ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Alice Munro, joka voitti novelleillaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013, huomautti, että novellit eivät ole sormiharjoittelua romaania varten. Mark Twain on lohkaissut: ”Pyydän anteeksi kirjeen pituutta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.” Lydia Davis puolestaan kirjoittaa flash fictionia, muutaman virkkeen pituisia novelleja, jotka Aune-täti sivuuttaa kommentilla ”eiväthän ne ole edes kunnon tarinoita”. Kuitenkin ne painivat samassa sarjassa kuin runot ja aforismit, nuo kaunokirjallisuuden vapaasukeltajat. Tai kuin tiivistetyt kirjoitusohjeet ja buddhalaiset koanit: Näytä, älä kerro. Polku on tässä kaiken aikaa, jalkojesi alla.   Kiteytykset koetaan usein epämääräisiksi, va

                                                                                   Koira ja minä joskus silloin ”En voi lukea novelliasi, koska siinä on pieniä koiria. Inhoan pieniä koiria.” ”Mahtaako jännäri edes olla sinun lajisi?” ”Novellisi ansaitsevat julkaisun, mutta pienkustantajana en uskalla ottaa myyntiriskiä. Toivottavasti joku isompi firma hyväksyy ne.”   Palaute, jollainen hylsykin on, tulee eri muodoissa. Normihylsy kustantamolta on monille tuttu yhden virkkeen toteamus, ettei käsikirjoitus sovi kustannusohjelmaan. Alussa sain vallan sellaisia. Työstin tekstiä. Seurauksena oli sarja hylsyjä, jotka sisälsivät rohkaisun sanoja, mutta eivät palautetta. Ei kun hakemaan sitä kursseilta ja arvostelupalveluilta ja vimmaisesti muokkaamaan tarinoita. Seuraava kustantamokierros tuotti pienoisia palautteita ja pyyntöjä lähettää teksti editoituna. Tai seuraava käsikirjoitus. Novellikokoelman viimeisellä kierroksella tuli pienkustantajalta ihana palaute, tuo kolmas alussa site

                                                                                     Piikkisika sulkakynineen Kateutta on kaikkialla, myös kirjailijoiden piirissä, ihmisiä kun olemme. Kun joku saa apurahan tai isomman ja ajallisesti kattavamman apurahan. Kun jollakulla riittää media- ja some-näkyvyyttä. Kun joku on vetäytynyt yksinäisyyteen kirjoittamaan. Kun joku saa palkintoehdokkuuden itse palkinnosta puhumattakaan. Kun joku suoltaa useita kirjoja vuodessa ja itsellä kestää vuosia yhdenkin kanssa. Kun joku on ähertänyt yhtä kirjaa kymmenen vuotta ja se on, perkkeles, mestariteos. Kateus ei katso syytä. Kaikki kolahtaa.  Olen oppinut erilaisia suhtautumisia toisen menestykseen. Ensimmäisen opin lapsuudessani, erityisesti koulussa. Siellä sisimpääni taottiin Gaussin käyrä, jatkuva todennäköisyysjakauma. Toisen menestys oli minun menetykseni. Luokassa sai olla vain tietty määrä kiitettävän hyviä oppilaita. Jos niitä olisi ollut ylenmäärin, se ei suinkaan olisi tarkoittanut, että oppila

Kirjailija innostuneena uudesta blogistaan.  (Valokuva: Saana Rossi, joka ei osaa ottaa minusta vakavia kuvia.)   Kirja-ala on koventunut. Kustantamoiden kynnys on korottunut, julkaisuvaakakuppi kallistunut toiseen suuntaan. Kustantamot ovat perinteisesti olleet tasokkaan kirjallisuuden portinvartijoita, jotka ovat huolehtineet kansalliskielemme säilymisestä ja kehityksestä. Näinä aikoina niiden painopiste on yhä enemmän kallistunut siihen, että ne keskittyvät tuottamaan voittoa, joskus kaunokirjallisuuden  kustannuksella. Jotkut pienkustantamot julkaisevat ilahduttavan jääräpäisesti laatu edellä – niin kauan kun pysyvät pystyssä. Laatu on toki laatua, mutta tekstin myyvyys tuntuu vaikuttavan yhä enemmän. Jopa pitkän linjan ansiokkaat rivikirjailijat saavat nykyisin hylsyjä, kun taas julkkis vaikuttaa saavan teoksensa kirjakauppaan tekstin tasosta riippumatta. Kustantamon kassakoneen kilinä ratkaisee. Vastauksena kirja-alan koventumiseen omakustanteiden määrä on noussut – ja niiden l