Reunamerkintöjä

Paras hetki istuttaa omenapuu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.   Aloittamatta jätetty työ uuvuttaa eniten.   Lempivitkutteluni on horoskooppien lukeminen. Menen koneelle ja avaan sen. Tähän asti sujuu siis mallikkaasti. Mutta sen sijaan, että ottaisin esiin käsikirjoitustiedoston, kirjoitan google-hakuun ”horoskooppi” ja uppoudun lukemaan, mitä minulle tänään kuuluu. Uskonko horoskooppeihin? En, mutta kyllä ne pitää tarkistaa. Jos venyttäisin kirjoittamaan ryhtymistä pölyjen pyyhkimisellä, pyykin viikkauksella tai leipomisella, olisiko minulla parempi olo? Olisinhan tehnyt jotain järkevää, jotain mikä pitää joka tapauksessa tehdä ennemmin tai myöhemmin. Mistä selkeästi irrationaalinen käytökseni johtuu? Mistä vitkuttelu ylipäätään johtuu?   Kun kirjailijan työn epävarmuudet painavat mieltä ja usko omaan kirjoittamiseen hiipuu, aloittaminen helposti takkuaa. Sisäinen kriittinen ääni – Aune-tädin säestyksellä – pääsee pintaan: ”Kuka oikein luulet

Esilukijuuden idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että hän kertoo, mitä on lukenut. Hän ei kerro, mitä kirjoittaja on tarkoittanut hänen lukea. Jos näiden kahden välillä ammottaa aukko, teksti tarvitsee viilausta, jotta lukija pysyisi kärryillä. Pätevä esilukija on aina oikeassa, niin ärsyttävää kuin se onkin.   Kirjoitus on kuin huone, jonka joka seinällä on lukuisia ovia. Jokaisen oven takaa tarinaan avautuu uusi käänne. Osa niistä liittyy tarinaan, osa vie harhateille ehkä kirjoittajan kullannuppuaiheen, infodumppauksen tai sitkeän maneerin vuoksi. Lukija etenee tekstissä avaamalla ovia kirjoittajan tarjoamien vihjeiden mukaan. Jos lukija avaa oven, joka vie eri tarinaan kuin mitä tekijä on tarkoittanut, ovivihje tule korjata juoneen sopivaksi tai poistaa tekstistä.   Perusesilukija ei ole ammattilukija. Hänen ei tarvitse osata perustella tuntemuksiaan kaunokirjallisin termein tai antaa toimituksellisia neuvoja tekstin kehittämiseksi. Hän on tavallinen, keskimääräinen