Reunamerkintöjä

  Tulipiste niskassa pakotti lääkärille, joka määräsi lihasrelaksantteja kipuun. Lääkäri tarjosi myös saikkua. Sanoin, että olen yrittäjä, kirjailija, että eihän minulla voi olla saikkua. Ei ole liittoa, joka maksaisi sairauspäivärahaa. Parin päivän tuskailun jälkeen tajusin, että minun tulee käyttäytyä kuin saikulla: ei kirjoittamista (en pystynyt edes ajattelemaan suoraa viivaa saati sitten juonenkäänteitä), otan lääkkeet kiltisti jotta ne alkavat vaikuttaa, nukun kun ne vievät tajun kankaalle enkä hoipertele tapaamisiin kuola suupielestä valuen (epäilemättä muiden huojennukseksi).   Kirjailijoiden stressi ja ahdistus eivät yleisen käsityksen vastaisesti johdu heidän traumaattisista kokemuksistaan ja taiteilijuuden takaavasta valppaasta ja ah, niin herkästä mielenlaadusta, vaan myös – ehkä jopa pääosin – siitä, että työ on henkisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Sitä tekee kirjaa pari kolme vuotta, mutta ei voi olla varma sen julkaisusta. Kun kirja ilmestyy, sen

    Kutsun itseäni kirjailijaksi ”sitku” – kustantamo julkaisee kirjani enkä minä itse, – olen julkaissut kaksi kirjaa, – julkaisen kirjan vähintään joka toinen vuosi, – pääsen jäseneksi Suomen Kirjailijaliittoon, – saan apurahan kirjoittamiseen, – lehdessä on arvio kirjastani, – saan arvostetun kirjallisuuspalkinnon tai sen ehdokkuuden, – elätän itseni kirjoillani, – minulla on oma työhuone.   Suomalaisiin tapoihin tuntuu kuuluvan ylenmääräinen vaatimattomuus, itsensä alentaminen ja kehujen toppuuttelu. Rehellinen ammattiylpeys voidaan käsittää leuhkimiseksi. Takapiruna saattaa toimia huijarisyndrooma, joka pistää kirjailijan lisäämään titteliinsä sitku-henkistä selittelyä. Alamme vertailla itseämme muihin kirjailijoihin: he ovat menestyneempiä, huumorintajuisempia ja ehdottomasti syvällisempiä. Esilukijammekin menettävät arvoaan. Tuskin tajuavat mitään kirjallisuudesta ja luovat vain harhaista kuvaa kyvyistämme. Häpeä nostaa päätään. Miten ikinä kuvittelimme o