KUN EI YMMÄRRÄ OLEVANSA SAIKULLA

 

Tulipiste niskassa pakotti lääkärille, joka määräsi lihasrelaksantteja kipuun. Lääkäri tarjosi myös saikkua. Sanoin, että olen yrittäjä, kirjailija, että eihän minulla voi olla saikkua. Ei ole liittoa, joka maksaisi sairauspäivärahaa. Parin päivän tuskailun jälkeen tajusin, että minun tulee käyttäytyä kuin saikulla: ei kirjoittamista (en pystynyt edes ajattelemaan suoraa viivaa saati sitten juonenkäänteitä), otan lääkkeet kiltisti jotta ne alkavat vaikuttaa, nukun kun ne vievät tajun kankaalle enkä hoipertele tapaamisiin kuola suupielestä valuen (epäilemättä muiden huojennukseksi).

 

Kirjailijoiden stressi ja ahdistus eivät yleisen käsityksen vastaisesti johdu heidän traumaattisista kokemuksistaan ja taiteilijuuden takaavasta valppaasta ja ah, niin herkästä mielenlaadusta, vaan myös – ehkä jopa pääosin – siitä, että työ on henkisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Sitä tekee kirjaa pari kolme vuotta, mutta ei voi olla varma sen julkaisusta. Kun kirja ilmestyy, sen myyntiaika on puoli vuotta ja giljotiini odottaa (sitä kutsutaan eufemistisesti makuloinniksi). Kustannussopimusneuvottelut korvautuvat liian usein sanaparilla kustantamon sanelu. Kirjailija on yksin pitämässä puoliaan  myyntiprosenteista ja muista itselle olennaisista ehdoista. Se luo avuttomuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Se myös nostaa häpeää pintaan. Lisäksi istumatyöläistä kiusaavat monet ruumiin vaivat.

 

Jutellaankin hetki kirjailijan työterveyshuollosta.

Sitä ei ole.

Juttutuokio on ohi.

 

Kirjailijan kokonaisvaltaisesta terveydestä huolehtiminen on yksinomaan hänen kontollaan. Työ kulkee aina korvien välissä, joten työaikoja ei ole ja lomista voi vain haaveilla, lomaltapaluurahoista puhumattakaan. Jos ei ole varaa mennä yksityiselle puolelle hoitoon, ongelmat helposti pitkittyvät ja syvenevät. Yhtäkkiä sitä huomaa vastoin romanttista taiteilijakäsitystä kärsivänsä vaan ei jalostuvansa.

 

Rikkana rokassa on joskus kirjailijoiden itsensäkin harrastama työn glorifiointi. Kirjailijan ammatti vaatii kiireetöntä, rauhallista aikaa ja treffejä vain tekstin kanssa. Sinänsä relevantti ja terve yksinolo saattaa vain turhan vikkelästi laajentua koskemaan kaikkea kirjailijuuteen liittyvää. Omaa kirjoittamista suojellaan niin sinnikkäästi, että yksinolo muuttuu huonoa oloa tuottavaksi yksinäisyydeksi. Avun pyytäminen on heikkoutta! Vertaistuen tarve kielii ammattitaidottomuudesta! Työmurheista ei hiiskuta, koska varmasti joku iskee suoraan kaulavaltimoon ja vie idean kuolonkankeista käsistäni! Kateus, sulkeutuneisuus ja kilpailuhenkisyys – ne lisäävät kirjailijan työn kuormittavuutta.

 

Hyvin voivalla kirjoittajalla on ainakin kolmijalkainen tukirakennelma: työtä tajuava ja kannustava ystävä tai työnohjaaja, ihmisen psykofyysisyyttä ymmärtävä lääkäri/fysioterapeutti ja oma työhuone, jonne muilla, edes tukiverkkolaisilla, ei ole pääsyä. Satunnaiseen käyttöön suosittelen lihasrelaksantteja. Niiden avulla pääsee hetkeksi kokonaisvaltaiselle lomalle.