Reunamerkintöjä

  Minä halusin jo pienenä eläkkeelle. Aikuiset nauroivat sanoilleni. He eivät kysyneet mitä tarkoitin, enkä olisi tuolloin osannut sitä selittääkään. Olin nähnyt isoäitini, mamman, kävelevän verkkaisesti, hoitavan askareitaan kiireettömästi, poimivan pihalta kehäkukkia ja pöyhivän kimppua maljakossa, kunnes kukat asettuivat kauniisti. Sitten hän laittoi vaasin ruokapöydälle niin, että ikkunasta paistava auringonsäde tavoitti kehäkukkien oranssin hehkun. Aikuisena tajusin, mistä eläkeajatus kumpusi. Kaipasin mamman elämää. Elämää, jossa kukaan ei kertoisi, milloin minun piti tehdä mitäkin. Jossa minulla olisi aikaa poimia kukkia, silmää esteettisille yksityiskohdille – ja jossa saisin syödä mitä halusin (erityisesti perunan välttely muuten kuin muusina voisilmän kera tuntui olennaiselta). Myöhemmin löysin haaveelleni nimenkin: la dolce far niente , suloinen joutilaisuus.   Nykyisen tehokkuusajattelun, valkoisen kalenterin kammon, somemaailman vaatimusten ja ikuisten päivittämisraamien