Reunamerkintöjä

  Sanotaan, että tarina haluaa tulla kirjoitetuksi. Se voi olla intuitiivista kirjoittamista, tekstin suoltamista vahvan idean vallassa. Tällöin flow’kin iskee helpommin ja saattaa kantaa aina kässärin loppuun asti. Myös systemaattinen, tarkoin suunniteltu ja jopa allakoitu kirjoittaminen sisältää intuitiivista kirjoittamista. Vaikka puitteet ja tarina ovat selvät, kertomukseen hiipivät yksittäiset juonenkäänteet tai hahmon yllättävä käytös (henkilöt heittäytyvät joskus hyvin arvaamattomiksi) voivat kääntää tekstin uusille urille. Jos silloin pitää tiukasti kiinni suunnitelmasta, kirjoituksesta tuppaa tulemaan puisevaa.   Idea usein siivittää pitkälle, mutta jossain vaiheessa pitää suunnitellakin. Näin käy esimerkiksi silloin, kun teksti jumittaa. Silloin pitää vain keksiä, miten edistää juonta. Olin itse tukossa Kovalla kädellä -jännärini kanssa enkä tiennyt mitä tehdä. Pallottelin asiaa Tapani Baggen kanssa. Hän ehdotti tuhopolttoa. Kässäriin, luonnollisesti. Tutkailin...

    Kirjassani LUKKO SULAA – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle oli alun perin luku kirja- ja kustannusalan termeistä, joka jäi pois viimeisestä versiosta. Yleisön pyynnöstä tässä niitä termejä on alkaen aakkosellisesti editoinnista ja päättyen täyskustanteeseen.     EDITOINTI Editointi, muokkaus, hiominen, työstäminen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kirjoittaja tarkistaa lauserakenteita, vaihtaa hankalia lauseenvastikkeita sivulauseisiin, poistaa turhia sana- ja asiatoistoja, korjaa persoonapronominien viittaussuhteita, nitistää tilkesanoja, parantaa kuvausta, asettaa repliikkimerkinnät ja johtolauseet oikein ja niin edelleen.     Hän pyrkii myös korjaamaan tekstin rakennetta, jännitettä, dialogin sujuvuutta, tapahtumien loogisuutta ja hahmojen uskottavuutta. Hän tappaa kullannuppujaan oikealta ja vasemmalta ja ylipäätään koettaa luoda tekstistä ehjää luettavaa.    Ongelmana on, että kirjoittaja on yleensä omal...

  Mitä kirjoitan ohittuu lukijalta, jos en hallitse, miten kirjoitan. Aloittelijana kirjoitin aikoinaan kirjoituskurssilla tarinan, jonka teema oli minulle tärkeä. Muut kurssilaiset eivät kuitenkaan halunneet puhua teemasta, vaan siitä, miten ärsyttävästi korostin tekstissä itseäni ja mielipidettäni. He sanoivat, että oli vaikea erottaa kirjoittaja kertojaminästä. Opettavainen julistamiseni kansankynttilänä tyyliin ”valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa” ei sitten osoittautunut hyväksi vedoksi saada lukijoita kallistamaan korvaansa asialle. Ensimmäinen poisto oli siis egoni.   Minun tuli miettiä, mitä tahdoin tekstillä sillä sanoa. Miksi halusin kirjoittaa juuri siitä asiasta? Kun oma totuuteni täsmentyi (mutusta tuli tarkoin mietitty arvo, epämääräisestä tuntemuksesta punnittu mielipide), kaikki, mikä ei tukenut teemaa, poistui. Paatos ja jyrkät ilmaisut katosivat, julistava asenne häipyi, hahmot syventyivät samoin kuin juonikin. Pääosaan nousi se, miten saisin houku...

    Älä kirjoita vain siitä mistä tiedät, vaan kohti sitä, mitä voisit tietää.   Tavoitteellinen kirjoittaja esittää itselleen kysymyksiä: mikä aiheessa erityisesti kiinnostaa, mikä mietityttää, miksi haluan kirjoittaa juuri siitä. Kysymysten avulla hän porautuu syvemmälle aiheeseen, siihen mikä siinä on olennaista. Hän ei jää pintaan, siihen mikä asiassa päältä vilkaisten vetää puoleensa. Hän kirjoittaa totuudesta sisimmässään ja tavoittaa näin sen kuuluisan oman äänen. ”Parhaat kirjat kehkeytyvät vahvimmista vakaumuksista”, sanoo Dorothea Brande kirjassaan Kuinka kirjailijaksi tullaan .   Kun kirjoittaja on pohtinut aihettaan ja omaa suhdettaan siihen, hänen on helpompi valita sopivat, temaattiset sanat. Hän ymmärtää, minkä puolesta sana, oma tai toisen, on ja myös mitä vastaan. Näin valitut sanat varmasti tukevat kirjoittajan näkökulmaa aiheeseen. Marguerite Duras kirjassaan Kirjoitan varoittaa ”tekosiveistä” kirjoista. Ne ovat ”viehättäviä kirjoja, j...

      Erityisesti aloittelevan kirjoittajan on vaikea käsittää, milloin teksti on kypsä lähetettäväksi kustantamokierrokselle. Se tuntuu valmiilta, koska siinä kiteytyvät sen hetkiset kirjoittamistaidot. Hän ei tiedä, mitä kaikkea ei tiedä kirjoittamisesta. Kirjallisen ilmaisun kehittyminen vaatii aikaa ja petraantuu huomaamatta. Runsas kirjoittaminen ja palautteiden saaminen rakentavat pikkuhiljaa kompassin, joka kertoo, milloin teksti on hyvää, milloin ei. Kutsun tätä ilmiötä nalkuttamiseksi. Jokin sana, virke tai kappale nalkuttaa minulle niin kauan, kunnes muokkaan siitä kelpaavan. Opin luottamaan sisäiseen motivaatiovalmentajaani, tekstistä nousevaan onttoon tunteeseen, kun kirjoituskursseilla sain ”haukkuja” juuri niistä kohdista, joissa olin ohittanut nalkutuksen ajatellen että kyllä tämä kelpaa. Ei kelvannut.   Julkaisu kuitenkin polttaa näppejä, halu nähdä oma nimi kannessa on sietämätön ja sukulaiset odottavat käsi kirjakaupan ovenrivassa. (Paitsi ...

  Satujen avulla voi opetella kirjoittamista. Ne ovat usein tuttuja, lyhyitä ja helposti luettavia. Tosin samat ominaisuudet saattavat saada sivuuttamaan ne. Kuitenkin sadut ovat kasvatuksellisen tarkoituksensa vuoksi huolella harkittuja pienintä yksityiskohtaa myöten. Ne ovat huippuunsa treenattuja, lämminverisiä tarinoita.   Kirjassaan Blueprint Your Bestseller. Organize and Revise Any Manuscript with the Book Architecture Method   Stuart Horwitz ruotii H.C. Andersenin satua Ruma ankanpoikanen [1] . Sadun avulla hän näyttää, miten jännitettä ylläpidetään ja tarinan kaarta luodaan kerronnallisten elementtien avulla.   Ensin satu jaetaan kohtauksiin. Rumassa ankanpoikasessa on kuusi kohtausta. (Yleensä tekstin jokainen luku sisältää useita kohtauksia.) Sitten tutkitaan, mitä kerronnallisia elementtejä kussakin kohtauksessa on. Kerronnallisena elementtinä voi toimia henkilö, esine, lause, paikka tms., ja niitä toistetaan siten, että ne muuttuvat tarinan edet...

Kirjailija innostuneena uudesta blogistaan.  (Valokuva: Saana Rossi, joka ei osaa ottaa minusta vakavia kuvia.)   Kirja-ala on koventunut. Kustantamoiden kynnys on korottunut, julkaisuvaakakuppi kallistunut toiseen suuntaan. Kustantamot ovat perinteisesti olleet tasokkaan kirjallisuuden portinvartijoita, jotka ovat huolehtineet kansalliskielemme säilymisestä ja kehityksestä. Näinä aikoina niiden painopiste on yhä enemmän kallistunut siihen, että ne keskittyvät tuottamaan voittoa, joskus kaunokirjallisuuden  kustannuksella. Jotkut pienkustantamot julkaisevat ilahduttavan jääräpäisesti laatu edellä – niin kauan kun pysyvät pystyssä. Laatu on toki laatua, mutta tekstin myyvyys tuntuu vaikuttavan yhä enemmän. Jopa pitkän linjan ansiokkaat rivikirjailijat saavat nykyisin hylsyjä, kun taas julkkis vaikuttaa saavan teoksensa kirjakauppaan tekstin tasosta riippumatta. Kustantamon kassakoneen kilinä ratkaisee. Vastauksena kirja-alan koventumiseen omakustanteiden määrä on noussut...