VITKUTTELU eli millä ilveellä saan itseni koneen ääreen


Paras hetki istuttaa omenapuu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.

 

Aloittamatta jätetty työ uuvuttaa eniten.

 

Lempivitkutteluni on horoskooppien lukeminen. Menen koneelle ja avaan sen. Tähän asti sujuu siis mallikkaasti. Mutta sen sijaan, että ottaisin esiin käsikirjoitustiedoston, kirjoitan google-hakuun ”horoskooppi” ja uppoudun lukemaan, mitä minulle tänään kuuluu. Uskonko horoskooppeihin? En, mutta kyllä ne pitää tarkistaa. Jos venyttäisin kirjoittamaan ryhtymistä pölyjen pyyhkimisellä, pyykin viikkauksella tai leipomisella, olisiko minulla parempi olo? Olisinhan tehnyt jotain järkevää, jotain mikä pitää joka tapauksessa tehdä ennemmin tai myöhemmin. Mistä selkeästi irrationaalinen käytökseni johtuu? Mistä vitkuttelu ylipäätään johtuu?

 

Kun kirjailijan työn epävarmuudet painavat mieltä ja usko omaan kirjoittamiseen hiipuu, aloittaminen helposti takkuaa. Sisäinen kriittinen ääni – Aune-tädin säestyksellä – pääsee pintaan: ”Kuka oikein luulet olevasi? Kirjailija, vai? Tuo on niin introverttia puuhaa, ettei se voi olla enää tervettä.” Huijarisyndrooma iskee. Sen ytimessä ei kuitenkaan ole muiden mielipide kirjailijasta vaan se, että hän ei näe itseään. Hän on julkaissut yhden tai kymmenen kirjaa, mutta yhtäkkiä niillä ei ole painoarvoa, kun pitäisi tuottaa uutta tekstiä.

 

Kirjailijan työtä voisi verrata kirurgin hommiin. Kirurgi ei aliarvioi työtään: ”Olen leikannut vain pari umpisuolta.” Ei, vaan hän on operoinut sen ensimmäisenkin, koska hän on kirurgi. Kustantamon koosta riippuen sinne tulee 100-1000 käsikirjoitusta vuodessa. Jos siitä seulasta erottuu julkaistavaksi asti, on taatusti kirjailija.

 

Kielteinen sisäinen ääni tulee usein lapsuudesta. Ehkä se kuuluu vanhemmalle, opettajalle, valmentajalle tai muulle auktoriteettihahmolle, joka arvosteli meitä ankarasti. Tai vain kasvatti perinteiseen suomalaiseen tapaan olemaan kiltti, miellyttämään muita (mutta ei itseä) ja näkymään vaan ei kuulumaan. Ei saanut tehdä virheitä, ei saanut erottua joukosta, eikä missään nimessä saanut kurkotella kuuseen. Pikkuhiljaa kriittinen ääni kääntyi sisäänpäin ja muuttui peloksi ja häpeäksi. Aloimme omatoimisesti asettaa itsellemme kovia, ahtaita ja jopa epärealistisia vaatimuksia ja suoritimme niitä hampaat irvessä. Opimme olemaan armottomia itsellemme. Opimme pelkäämään sanoa totuutta. Opimme pelkäämään onnistua tai epäonnistua. Pelkäämme menestyä, koska se tarkoittaa elämänmuutosta. Kärsivätkö ihmissuhteeni sen myötä? Nouseeko kusi päähäni, kuten Aune-täti väittää? Tuleeko minusta mahdoton ihminen? Niin paljon saa sitten hävetä ja kärsiä! (Lähti laukalle. Pahoittelen.) Pelkäämme myös hukkua käsikirjoitukseen tai upota taustatyöhön. Pääseekö sieltä enää ihmisten ilmoille tervejärkisenä?

 

Kun asetumme koneen ääreen, tietoisuudessa saattaa vilahtaa ajatus, että jokainen sanamme ja lauseemme on ikuinen ja kaikkien luettavissa. Ne ovat kannanotto. Pitäisi siis sanoa jotain fiksua ja filosofista. Pitäisi tietää asioista, olla sanavalmis ja tuotannosta riippuen hauska tai asiallinen. Oikeasti meidän pitäisi hukata sana "pitäisi" ja vain muistaa, että kirjoittaminen on pitkälti editointia. Työstäminen vie usein pidemmän ajan kuin itse tekstin kirjoittaminen. Lisäksi kun on laittanut aran asian paperille, on paradoksaalisesti vähemmän haavoittuva. Harkiten kirjoitetut sanat luovat reviirin, jota on helppo puolustaa ja jossa on helppo pysytellä. Armollisuus itseä kohtaan on kannatettava asia. Samoin kuin se, että kohtelisimme itseämme kuin parasta ystäväämme. Hädän hetkellä häntä tuskin tulee kannustettua kysymällä, kuka hän oikein luulee olevansa.

 

Vain itselle merkitykselliset asiat herättävät meissä tunteita. Ainoastaan tietoista tunnetta voi käsitellä. Tunne onkin kirje itseltä itselle. Se on syytä avata ja lukea. Mistä tunne kertoo? Mistä se kumpuaa? Mitä piilee kirjoittamisen vastustamisen taustalla? Reflektio, itsetutkiskelu on tie ulos pelosta ja häpeästä, tie luovaan tilaan.

 

Minulla horoskoopit muuttuivat vitkuttelusta siirtymäriitiksi, työn aloittamista ennustavaksi toiminnaksi. Ehkä se tapahtui silloin, kun luin profeetalliset sanat: ”Olet tänään luovalla tuulella. Mitä jos kokeilisit kirjoittaa.” Päätin istuttaa omenapuun.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

TEMATIIKAN TAJU

EDITOINTI – OTA VAIN POIS TYLSÄT KOHDAT

MILLOIN KÄSIKIRJOITUS ON VALMIS?