MIKSI KIRJOITTAA?

Omasta puolestani vastaan, että haluan vaikuttaa, mutta kun ottaa huomioon tuotantoni – novellit jotka eivät myy, koska ne ovat novelleja, ja korona-ajan tukahduttama, lähisuhdeväkivallasta kertova psykologinen jännäri – niin heikolta syyltä vaikuttaminen tuntuu. Kirjoitan kuitenkin toiveikkaana teemoista, joista mielestäni olisi syytä puhua enemmän. Kuten vallan väärinkäytöstä ihmissuhteissa, vanhuksiin liitetyistä stereotypioista ja asenteista, ilmastonmuutoksesta, luonnonsuojelusta, koirien ylijalostuksesta, ulkonäkökeskeisyydestä, ylikulutuksesta, lasten asemasta yhteiskunnassa, ja niin edelleen. Kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta puhuminen kuuluu samaan sarjaan.

 

Raha ei voi olla kirjoitusmotiivini, koska varakkuutta kertyisi todennäköisemmin, jos olisin kouluttautunut hammaslääkäriksi tai apteekkariksi. Tai jatkanut päivätöitäni. Keskivertokirjailija ansaitsee noin 1700 euroa vuodessa. En ole kuullut kenestäkään, joka kirjoittaisi tuon summan vuoksi. Itseltään voi kysyä seuraavaa: jos tarjolle tupsahtaisi vakituinen työ, jota inhoaisi mutta josta maksettaisiin maltaita, lopettaisiko sitä kirjoittamisen? Jos lopettaisi, voi lopettaa jo nyt.

 

Menestys ja maine – ollaanpa realisteja: novelleja ja vielä marginaalia eli spekulatiivista fiktiota… Esikoiskirjailijavuotenani 2019 ehdin esiintyä parissa tapahtumassa. Sitten tuli korona ja sulki conit ja messulavat. Kun epidemia hellitti vuonna 2022, viimeisin teokseni oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin. Olin auttamattomasti uusien julkaisujen katveessa. Kukaan itseään kunnioittava kustantamo (lue: voittoa tavoitteleva liikelaitos) ei lähde mainostamaan vanhoja kirjoja.

 

Onnellisuus on huono kirjoittamisen motiivi, menestyneellekin kirjailijalle. Menestys ja onnellisuus ovat eri ilmiöitä, saavat alkunsa eri lähteistä ja mielentiloista. Itse kirjoittamisen tuoma ilo kestää lyhimmillään sen aikaa, kun naputtaa sanoja ruudulle. Flow on sananmukaisesti virta, ei pysähtynyt vesimassa. Moni kirjailija tunnistaa kirjallisen postpartum depression, julkaisun jälkeisen masennuksen, jolloin elämä tuntuu tyhjältä, vaikka/koska on juuri synnyttänyt teoksen maailmaan. Toisen synnytys tuntuu mahdottomalta, elämältä katoaa pohja. Kaiken huipuksi jo kirjoittamisen aikana ja sen jälkeenkin vaanii huijarisyndrooma: Kuka oikein luulen olevani, kirjailija vai? Kyllä nyt hävettää. Saakohan kässärin lähetyksen kustantamoon jotenkin peruttua? Näin saattaa miettiä jopa useita kirjoja julkaissut konkari. Summa summarum: kirjoittaminen ei tuo onnellisuutta. Parhaimmillaan kirjoittaminen on auvoista, mutta onnen takeeksi siitä ei ole.

 

MIKSI SITTEN KIRJOITAN?

 

Minä haluan kertoa tarinoita. Teen sitä suullisestikin. Se on luontainen ominaisuuteni, joka on johtanut kirjoittamiseen. Me annamme itsellemme tapahtuville asioille merkityksiä ja kehitämme niistä tarinoita, tiedostammepa sen tai emme. Hyvässä lykyssä tarina tuo meille iloa ja voimia, mutta välillä kehitämme energiaa syöviä ja ahdistusta lisääviä tarinoita. Italiaan muuttanut ystäväni meni jouluksi takaisin kotimaahansa, jossa hän, oman kämpän puutteessa, asui sukulaisten nurkissa. ”Minä olen koditon”, hän valitti. Lauseesta ”Kotini on Italiassa” olisi avautunut aivan toisenlainen tarina, toisenlainen henkinen tila. Molemmat tarinat ovat paitsi itsetutkiskelun niin myös kertomisen arvoisia.

 

Toinen syyni kirjoittaa on rakkauteni sanoihin. Onpa työni ollut mikä tahansa – alkaen tulkin hommista Wärtsilän laivatelakalla ja YK:n aikuiskoulutusasiantuntijuuden kautta oman yrityksen puitteissa tapahtuneeseen työnohjauksiin ja koulutuksiin – niin sanat, niiden semantiikka, käyttö ja monitulkintaisuus ovat kulkeneet punaisena lankana kaikissa työtehtävissäni. Kerran sananörtti, aina sananörtti.

 

Kolmas syy on uteliaisuus. Kaiken karvaiset asiat kiinnostavat minua. Otan niistä selvää ja puen niitä sanoiksi. Oi taustatyön autuutta! Ja tarinan keriytymistä, kun olen kysynyt itseltäni ”Mitä jos?” Uteliaisuus on mielestäni yksi kirjoittajan perustyökaluista. Se on kuusiokoloavain ja sveitsinlinkkari erilaisiin näkökulmiin ja sitä kautta fiktiivisyyteen.

 

Neljäs syy on kouluttajan sieluni, toisin sanoen haluni aina vain vaikuttaa. Tahdon saada ihmiset ajattelemaan, kyseenalaistamaan yleisesti hyväksyttyjä normeja ja hakemaan omaa punnittua mielipidettään. Jakamalla tietoa, tai edes ajatuksiani, toivon lukijoiden peilaavan omia mietteitään niitä vasten. Myönnän auliisti, että sienestäjän sielu olisi rauhallisempi, mutta sillä mennään mitä on syntymässä saanut.

 

Merkittävin syyni kirjoittaa on hybridi kaikesta (paitsi raha&maine -aspektista): metsästän täydellistä lausetta. Kun onnistun, yksi ainoa lause päivän tuotoksena tyydyttää onnellisuuden kaipuuni, uteliaisuuteni, sananörttiyteni, vaikuttamisen haluni ja impulssini tuottaa tarinoita. Taputan itseäni hartioille: ”hyvä tyttö”, kumauttelen liitupölyä taulusienistä (en tiedä, mistä tämä mielikuva ilmestyi) ja jään valmistautumaan seuraavaan kirjoituspäivään.

 

Syksyllä 2024 ilmestyy kirjani

LUKKO SULAA – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Ennakkotilaus kustantajan verkkokaupassa, niin kirja postitetaan sinulle heti sen tultua painosta: https://holvi.com/…/produ…/007d902cde63efbc4679c92339b460e3/