Reunamerkintöjä

Paras hetki istuttaa omenapuu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.   Aloittamatta jätetty työ uuvuttaa eniten.   Lempivitkutteluni on horoskooppien lukeminen. Menen koneelle ja avaan sen. Tähän asti sujuu siis mallikkaasti. Mutta sen sijaan, että ottaisin esiin käsikirjoitustiedoston, kirjoitan google-hakuun ”horoskooppi” ja uppoudun lukemaan, mitä minulle tänään kuuluu. Uskonko horoskooppeihin? En, mutta kyllä ne pitää tarkistaa. Jos venyttäisin kirjoittamaan ryhtymistä pölyjen pyyhkimisellä, pyykin viikkauksella tai leipomisella, olisiko minulla parempi olo? Olisinhan tehnyt jotain järkevää, jotain mikä pitää joka tapauksessa tehdä ennemmin tai myöhemmin. Mistä selkeästi irrationaalinen käytökseni johtuu? Mistä vitkuttelu ylipäätään johtuu?   Kun kirjailijan työn epävarmuudet painavat mieltä ja usko omaan kirjoittamiseen hiipuu, aloittaminen helposti takkuaa. Sisäinen kriittinen ääni – Aune-tädin säestyksellä – pääsee pintaan: ”Kuka...

Esilukijuuden idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että hän kertoo, mitä on lukenut. Hän ei kerro, mitä kirjoittaja on tarkoittanut hänen lukea. Jos näiden kahden välillä ammottaa aukko, teksti tarvitsee viilausta, jotta lukija pysyisi kärryillä. Pätevä esilukija on aina oikeassa, niin ärsyttävää kuin se onkin.   Kirjoitus on kuin huone, jonka joka seinällä on lukuisia ovia. Jokaisen oven takaa tarinaan avautuu uusi käänne. Osa niistä liittyy tarinaan, osa vie harhateille ehkä kirjoittajan kullannuppuaiheen, infodumppauksen tai sitkeän maneerin vuoksi. Lukija etenee tekstissä avaamalla ovia kirjoittajan tarjoamien vihjeiden mukaan. Jos lukija avaa oven, joka vie eri tarinaan kuin mitä tekijä on tarkoittanut, ovivihje tule korjata juoneen sopivaksi tai poistaa tekstistä.   Perusesilukija ei ole ammattilukija. Hänen ei tarvitse osata perustella tuntemuksiaan kaunokirjallisin termein tai antaa toimituksellisia neuvoja tekstin kehittämiseksi. Hän on tavallinen, keskim...

  Suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvat erilaiset haltiat ja kotitontut, jotka pääsääntöisesti ovat säyseitä ja pitävät talonväestä huolta, lukuun ottamatta tietysti autonavaintonttua . Pahalla päällä ollessaan kodinhenget aiheuttavat tuhoa. Niitä voi kuitenkin lepyttää, jopa avaintonttua. Uhrilahjan jälkeen (jotain kohtuullisen pientä ja veretöntä) kolttosten määrä hiljalleen hiipuu. Avaintonttukin malttaa jättää auton avaimet juuri siihen, mihin niiden omistaja on ne käsistään laskenut. Muutaman päivän ajaksi.   Paskatekstikeiju (tuttavallisemmin: paskakeiju, kirjoitettuna yhteen tai erikseen riippuen sanojan mielentilasta) on eri maata. Siihen ei tehoa lahjus, vaatimus eikä vetoomus. Sitä ei voi rauhoittaa, sillä se on perusluonteeltaan kyltymättömän tyytymätön, suorastaan häijy. Sen missiona ei ole ihmisen hyvinvointi tai kylkiäisten maksimointi. Se ei kuitenkaan vaivaa kaikkia, sillä se asuu ainoastaan kirjoittajien huusholleissa. Sen vuoksi sen nimeen toisina...

  Alfred Hitchcock on todennut, että “What is drama but life with the dull bits cut out.” Sama pätee tekstin editointiin: otetaan vain pois tylsät kohdat. Aloittelevana kirjoittajana en pitänyt kappaleiden tai kohtauksien poistamisesta. Kirjoittajaidentiteettini haki vielä muotoaan, ja pituus päihitti laadun. Ei se ollut kirjailija eikä mikään, joka ei saanut tiiliskiviromaania aikaiseksi! Ernest Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta -novellikokoelma pelasti minut tältä harhalta. Ihastelin sen yksinkertaista, tiivistä ja toteavaa kerrontaa, jossa tarinoiden ydin jää lukijan oivallettavaksi. Muistin Jyrki Vainosen sanat, että novelli on kirjoittamisen ja kirjoittamatta jättämisen taidetta. Papa Hemingway puolestaan on todennut, että hyvä kirja on kuin jäävuori. Sen liikkeiden arvokkuus johtuu siitä, että vain kahdeksasosa siitä on näkyvissä, muu on näkymättömissä pinnan alla. Hemingway-huumassani vedin ensi alkuun niukkuudenkin överiksi enkä antanut armoa sanoille ja virkkeille....

      Kirjailijan on hyvä ajatella, että lukija on häntä fiksumpi. Lukija hoksaa nopeasti, jos kirjoittajalla on ulkokirjallinen taka-ajatus. Etenkin jos rivien välissä lusmuileva metaviesti antaa ymmärtää, että kirja on kirjoitettu tavisparoille, jotka eivät kuitenkaan ole maailmaa kiertäneet tai elämää kokeneet siinä määrin kuin tekijä. San Franciscon nähtävyyksien yksityiskohtaisen kuvauksen voi jättää matkaoppaaseen. Naista vähättelevä kostopornokertomus ei vain ole rempseä veijaritarina vaan sitä itseään, säälittävää egopönötystä, jossa ego on valinnut asua housuissa. Lukija vaistoaa asiantolan, ja lukeminen alkaa tökkiä. Sitä paitsi San Francisco Golden Gate Bridgeineen ja Alcatrazeineen on niin last season kuten setämiehetkin.   Kirjailijan luoma henkilö sen sijaan saa olla ylenkatseellinen. Hän on herkullinen hahmo. Hän tuntee olevansa parempi ja tietävämpi kuin muut ja kertoo kokemuksistaan oletuksella, että kukaan muu ei ole koskaan tuntenut ja todi...

Novelli mielletään monesti välipalalukemistoksi. Sen lukeminen ei vie päiväkausia, joten kirjailija on taatusti sepittänyt tarinan lukuajassa, korkeintaan parissa tunnissa. Kirjoittajienkin kuulee vähättelevän novelleja porttina pitkään tekstiin. Tämä ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Alice Munro , joka voitti novelleillaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013, huomautti, että novellit eivät ole sormiharjoittelua romaania varten. Mark Twain on lohkaissut: ”Pyydän anteeksi kirjeen pituutta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.” Lydia Davis puolestaan kirjoittaa flash fictionia, muutaman virkkeen pituisia novelleja, jotka Aune-täti sivuuttaa kommentilla ”eiväthän ne ole edes kunnon tarinoita”. Kuitenkin ne painivat samassa sarjassa kuin runot ja aforismit, nuo kaunokirjallisuuden vapaasukeltajat. Tai kuin tiivistetyt kirjoitusohjeet ja buddhalaiset koanit: Näytä, älä kerro. Polku on tässä kaiken aikaa, jalkojesi alla.   Kiteytykset koetaan usein epämää...

                                                                                   Koira ja minä joskus silloin ”En voi lukea novelliasi, koska siinä on pieniä koiria. Inhoan pieniä koiria.” ”Mahtaako jännäri edes olla sinun lajisi?” ”Novellisi ansaitsevat julkaisun, mutta pienkustantajana en uskalla ottaa myyntiriskiä. Toivottavasti joku isompi firma hyväksyy ne.”   Palaute, jollainen hylsykin on, tulee eri muodoissa. Normihylsy kustantamolta on monille tuttu yhden virkkeen toteamus, ettei käsikirjoitus sovi kustannusohjelmaan. Alussa sain vallan sellaisia. Työstin tekstiä. Seurauksena oli sarja hylsyjä, jotka sisälsivät rohkaisun sanoja, mutta eivät palautetta. Ei kun hakemaan sitä kursseilta ja arvostelupalveluilta ja vimmaisesti ...