KORJAA TEKSTIÄ, ÄLÄ ESILUKIJAA

Esilukijuuden idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että hän kertoo, mitä on lukenut. Hän ei kerro, mitä kirjoittaja on tarkoittanut hänen lukea. Jos näiden kahden välillä ammottaa aukko, teksti tarvitsee viilausta, jotta lukija pysyisi kärryillä. Pätevä esilukija on aina oikeassa, niin ärsyttävää kuin se onkin.

 

Kirjoitus on kuin huone, jonka joka seinällä on lukuisia ovia. Jokaisen oven takaa tarinaan avautuu uusi käänne. Osa niistä liittyy tarinaan, osa vie harhateille ehkä kirjoittajan kullannuppuaiheen, infodumppauksen tai sitkeän maneerin vuoksi. Lukija etenee tekstissä avaamalla ovia kirjoittajan tarjoamien vihjeiden mukaan. Jos lukija avaa oven, joka vie eri tarinaan kuin mitä tekijä on tarkoittanut, ovivihje tule korjata juoneen sopivaksi tai poistaa tekstistä.

 

Perusesilukija ei ole ammattilukija. Hänen ei tarvitse osata perustella tuntemuksiaan kaunokirjallisin termein tai antaa toimituksellisia neuvoja tekstin kehittämiseksi. Hän on tavallinen, keskimääräinen lukija, jonka voi kuvitella nappaavan kirjan kirjaston hyllyltä vetävän takakansitekstin perusteella. Hän lukee kirjan ajankulukseen ja kertoo mielipiteensä: onko juoni looginen, millaisen vaikutelman tarina teki häneen, ovatko hahmot ja heidän maailmansa uskottavia, kulkeeko teksti liian nopeasti vai hitaasti. Hän saattaa kommentoida, jos jokin sana on kirjoitettu väärin tai jokin yksityiskohta, vaikkapa syreenin kukinta-aika, ei vastaa todellisuutta. Sen syvemmälle tekstiin hänen ei tarvitse uppoutua.

 

Aina esilukija ei osaa eritellä tuntemuksiaan tekstistä. Hän voi pyrkiä miellyttämään kirjoittajaa. Hän voi jopa innostua korjaamaan tekstiä mieleisekseen, mikä voi harhauttaa kirjoittajaa omasta tavoitteestaan tai tyylistään. Tällöinkään on turha syyttää lukijaa. Kirjoittajan on oltava näkemyksessään vahva ja osattava suodattaa, mitkä kommentit ovat kultaa, mitkä maku- tai tykkäämiskysymyksiä. Suodatusprosessia ja uskoa omaan tekstiin voi opetella hankkimalla mahdollisimman paljon palautteita laidasta laitaan (kirjoituskurssien konkreettinen hyöty) ja analysoimalla niitä. Jostain palauteryöpyn keskeltä löytyy se oma ääni.

 

Kuka sitten on pätevä esilukija? Äiti, paras kaveri vai joku muu? Margaret Atwood on lohkaissut, että lukijana ei pidä käyttää läheistä ihmistä, ellei halua tästä eroon. Perhedynamiikka voi jättää jälkensä palautteeseen. Kun kultamurulle on jäänyt eilisestä riidasta jotain hampaankoloon, roska saattaa irtautua palautetta antaessa. Tai kirjoittaja ei kykene tunnekyräilyssään ottamaan vastaan sinänsä fiksua kehitysehdotusta, vaan kuulee siinä lyttäystä. Oma beibi voi myös heittäytyä bändäriksi, joka kehuu ja kiittää varauksetta, vakuuttaa käsikirjoituksen olevan valmis teos ja inttää, että kuka tahansa kustantaja olisi iloinen saadessaan sen käsiinsä. Suosittelen kuitenkin, että tekstin aivan ensimmäistä versiota ei anneta kenenkään luettavaksi. Aloittelevan kirjoittajan nahka on yllättävän ohut ja arka. Ernest Hemingwaykin on todennut, että ensimmäinen versio on aina paska. Sitä voi kutsua myös aihioksi tai vain yksinkertaisesti kesken olevaksi.

 

Perussääntö esilukijan käytössä: Kun hän lukee ”väärin”, kiitä häntä ja jatka työtä tekstin parissa. Esilukijalle (kuten kirjoituskurssilla muille kurssilaisille) ei pidä selittää, mitä ja miten olisi pitänyt lukea. Julkaissut kirjailijakaan ei seiso jokaisen lukijan selän takana selostamassa, miten hänen teoksensa tulee käsittää. Toki esilukijalle voi kiitoksen jälkeen esittää palautetta täsmentävän (ei korjaavan) kysymyksen. Periaate joka tapauksessa on: Kirjoittaja korjaa tekstiä, ei esilukijaa.