"Kevyet" NOVELLIT

Novelli mielletään monesti välipalalukemistoksi. Sen lukeminen ei vie päiväkausia, joten kirjailija on taatusti sepittänyt tarinan lukuajassa, korkeintaan parissa tunnissa. Kirjoittajienkin kuulee vähättelevän novelleja porttina pitkään tekstiin. Tämä ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Alice Munro, joka voitti novelleillaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013, huomautti, että novellit eivät ole sormiharjoittelua romaania varten. Mark Twain on lohkaissut: ”Pyydän anteeksi kirjeen pituutta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.” Lydia Davis puolestaan kirjoittaa flash fictionia, muutaman virkkeen pituisia novelleja, jotka Aune-täti sivuuttaa kommentilla ”eiväthän ne ole edes kunnon tarinoita”. Kuitenkin ne painivat samassa sarjassa kuin runot ja aforismit, nuo kaunokirjallisuuden vapaasukeltajat. Tai kuin tiivistetyt kirjoitusohjeet ja buddhalaiset koanit: Näytä, älä kerro. Polku on tässä kaiken aikaa, jalkojesi alla.

 

Kiteytykset koetaan usein epämääräisiksi, vaikeatajuisiksi tai itsestäänselvyyksiksi. Jep jep, siinähän se polku on. Kunnes ne ymmärtää. Buddhalaisuudessa sitä kutsutaan valaistumiseksi, kirjoittamisessa taidon sisäistymiseksi. Ne ovat kokemuksellisia oivalluksia, jotka avaavat oven uuteen maailmaan. Ne eivät kirkastu pänttäämällä ohjeita kirjoitusoppaista (joille on oma paikkansa) tai keskittymällä tekstin ulkoasuun tai sivumäärään. Niiden ymmärtäminen edellyttää päämäärätietoista työntekoa. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla -sanonta pitää paikkansa kaikessa hiertävyydessään. Oikoteitä ei ole. Umpihankea ei voi karttaa. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

 

Kirjoittajalle lyhyt teksti luo haasteita. Tekstimassasta on perattava esiin juuri ne oikeat sanat ja virkkeet, kirjoitus on rytmitettävä täydellisesti, ja kirjoittajan on ymmärrettävä tarinansa teema pohjamutia myöten. Koen romaanin kirjoittamisen olevan vapaampaa, koska sen pituus sallii upottaa tekstiin enemmän aineksia. Se on tietysti illuusio vapaudesta. Sain tästä muistutuksen, kun aloitin parin vuoden novellien rustaamisen jälkeen kirjoittaa romaania. Pitkä muoto siivitti luovuuttani (näin sen mielsin) ja sormien liikettä näppäimistöllä (paitsi deleteä, jota teksti kipeästi kaipasi). Esilukijoiden palautteissa sitten toistui, että käsikirjoituksessa on paljon asiaa, joka ei mitenkään liittynyt juoneen tai hahmoihin ja häiritsi lukijan paneutumista itse kertomukseen. Pois kullannuput, infodumppaukset ja muut kivat jutut. Romaania onkin syytä kirjoittaa yhtä kieli keskellä suuta kuin yhden liuskan novellia.

 

Voisi kuvitella, että nykyinen keskittymisen katkonaisuus ja arjen hektisyys suosisivat lyhyiden tekstien lukemista. Että ne olisivat omiaan työmatkoilla, unen houkutuslintuna tai laiturinnokkaluettavana auringossa pehmenneelle päälle. Asia taitaa olla päinvastoin. Novelli voi olla mitä raskainta – ja sen vuoksi mitä antoisinta – luettavaa. Se kutsuu lukijan viipyilemään ja täydentämään sitä omalla tulkinnalla. Novelli, runo, essee, raapale tai aforismi tarjoavat harvoin valmiiksi pureskeltua tai kertovat ”totuutta”. Kiteytetyn muodon täsmäilmaisut voivat vaivihkaisesti imeytyä hotkijalukijankin mieleen, pyöriä siellä pitkiä aikoja ja edellyttää itsen kohtaamista ja kannanottoa teemaan.

 

Suomalainen novelli on näkymätön. Harva lukee novelleja säännöllisesti tai osaisi sen kummemmin miettimättä nimetä kymmenen kotimaista nykynovellistia. En minäkään aikoinaan osannut, enkä olisi varma kymmenestä nytkään... Mediassa paljon huomiota saava Finlandia-palkintokin ohjaa luku- ja ostotottumuksia romaanin suuntaan. Vähälevikkisiä runo-, essee- ja novellikokoelmia ei nimittäin ole hyväksytty kilpailuun sitten vuoden 1993. Vuotta aiemmin kilpailun voitti armoitettu spekulatiivisen fiktion kirjoittaja Leena Krohn esseenovellikokoelmallaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Siinäpä sala- ja julkiliittoteoreetikoille purtavaa. Että ensin hämäräperäistä yksisarvisgenreä ja sitten vielä esseitä ja novelleja! "Jokin roti kirjallisuuspalkinnolla", Aune-täti sanoi.