LUKIJAN ÄLYKKYYS, TEKSTIN VIISAUS

 

 

 

Kirjailijan on hyvä ajatella, että lukija on häntä fiksumpi. Lukija hoksaa nopeasti, jos kirjoittajalla on ulkokirjallinen taka-ajatus. Etenkin jos rivien välissä lusmuileva metaviesti antaa ymmärtää, että kirja on kirjoitettu tavisparoille, jotka eivät kuitenkaan ole maailmaa kiertäneet tai elämää kokeneet siinä määrin kuin tekijä. San Franciscon nähtävyyksien yksityiskohtaisen kuvauksen voi jättää matkaoppaaseen. Naista vähättelevä kostopornokertomus ei vain ole rempseä veijaritarina vaan sitä itseään, säälittävää egopönötystä, jossa ego on valinnut asua housuissa. Lukija vaistoaa asiantolan, ja lukeminen alkaa tökkiä. Sitä paitsi San Francisco Golden Gate Bridgeineen ja Alcatrazeineen on niin last season kuten setämiehetkin.

 

Kirjailijan luoma henkilö sen sijaan saa olla ylenkatseellinen. Hän on herkullinen hahmo. Hän tuntee olevansa parempi ja tietävämpi kuin muut ja kertoo kokemuksistaan oletuksella, että kukaan muu ei ole koskaan tuntenut ja todistanut mitään vastaavaa. Hän takuuvarmasti tietää San Franciscon parhaimmat ravintolat ja putiikit – ja selittää niistä enemmän kuin mielellään. Hahmona hän on kiinnostava kaikessa pöyhkeydessään ja snobbailussaan. Hänen avullaan teksti sisältää sopivasti konfliktia, jonka varassa tarina kehittyy. Kirjailijan itsetietoisuus tai kopeus sen sijaan ei ole lahja eikä siunaus. Hän ei saa nousta kirjoituksensa päälle. Teksti puhuttelee lukijaa, ei kirjoittaja.

 

Joskus sormi pystyssä -opetus tulee tekstiin viattomasti infodumppauksena. Kirjoittaja on tehnyt huolella taustatyönsä, mutta ei osaa vielä määritellä, mikä tiedosta on temaattisesti merkittävää. Tällöin kirjoittaja ei osaa ripotella tietoaan tekstiin vaan humauttaa kaiken kerralla. Tai hahmot keskustelevat oudon perinpohjaisesti. Yksi selostaa, kuinka ydinfissio toimii ja toinen tekee tarkentavia kysymyksiä, vaikka molemmat työskentelevät ydinvoimalassa fyysikkoina. Aloittelevan kirjoittajan mokana tämä on ymmärrettävä. Tematiikka on vaikeaa. Jos ydinfissio on keskeinen osa tekstiä, pitää miettiä mikä on se tietämyksen taso, jota lukija tarvitsee pysyäkseen kärryillä. Se tuskin on ydinfyysikon taso, ellei kyse ole tieto- tai oppikirjasta. Taustatyön periaate on, että kirjoittajan tulee ymmärtää aiheestaan niin paljon, että hän osaa valita tarinansa kannalta oikeat, lukijoille suodatettavat osat. James Bond ja kyseisten elokuvien katsojat pärjäävät oikein mukavasti ”ydinaseen ja plutoniumin varastaminen on pahisten hommaa ja uhkaa koko maapalloa” – tasolla.

 

Kirjoittaja tarvitsee sopivan annoksen nöyryyttä tekstinsä edessä. Alitajunta ja intuitio piilottavat kirjoitukseen vihjeitä, jotka avattaessa räjäyttävät sen upeasti auki. Ne saattavat jäädä kirjoittajalta huomaamatta, koska hän ei aina näe puita metsältä. Pätevä esilukija poimii vihjeet ja tuo ne kirjoittajan tietoisuuteen. Hyvä esilukija ei lue ”väärin”. Hän vain kertoo täsmälleen sen, mitä on lukenut.

 

Usein sanotaan, että tekstin hiomisen myötä turhat rönsyt poistuvat ja teksti tiivistyy ja lyhenee. Joskus teksti kuitenkin pitenee ja laajenee editoinnin myötä. Esilukija on huomannut tekstissä aihion, jota tarkastelemalla teksti kehittyisi, tulisi moniulotteisemmaksi – ja myös pitenisi. Minulle kävi näin novellissa Rubik-lapsi (antologiassa Aurinkosydän, 2021). Tarinassa esiintyy hahmo nimeltä Pentti. Hän on kaatamassa puita metsässä, mikä on ehdottomasti kiellettyä. Tarkka kustannustoimittajani (kiitos, Teemu) huomasi miehen toiminnassa vihjeen jostain merkittävämmästä kuin pelkästä puiden hakkaamisesta. Jokin muu veti Penttiä metsään. Jokin mistä päiväminäni ei ollut tietoinen, mutta josta alitajuntani oli ujuttanut vihjeen tekstiin. Mielestäni Pentti, tuo surkea miehenretale, vain heilutti kirvestään luvattomasti. Tarina sai toimittajan tarkan lukemisen avulla syvemmän tason, ja novelli parani huomattavasti.

 

#lukijanälykkyys #tekstinviisaus #infodumppaus #Aurinkosydän #Rubik-lapsi