PASKATEKSTIKEIJU VIERAILEE ÖISIN

 

Suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvat erilaiset haltiat ja kotitontut, jotka pääsääntöisesti ovat säyseitä ja pitävät talonväestä huolta, lukuun ottamatta tietysti autonavaintonttua. Pahalla päällä ollessaan kodinhenget aiheuttavat tuhoa. Niitä voi kuitenkin lepyttää, jopa avaintonttua. Uhrilahjan jälkeen (jotain kohtuullisen pientä ja veretöntä) kolttosten määrä hiljalleen hiipuu. Avaintonttukin malttaa jättää auton avaimet juuri siihen, mihin niiden omistaja on ne käsistään laskenut. Muutaman päivän ajaksi.

 

Paskatekstikeiju (tuttavallisemmin: paskakeiju, kirjoitettuna yhteen tai erikseen riippuen sanojan mielentilasta) on eri maata. Siihen ei tehoa lahjus, vaatimus eikä vetoomus. Sitä ei voi rauhoittaa, sillä se on perusluonteeltaan kyltymättömän tyytymätön, suorastaan häijy. Sen missiona ei ole ihmisen hyvinvointi tai kylkiäisten maksimointi. Se ei kuitenkaan vaivaa kaikkia, sillä se asuu ainoastaan kirjoittajien huusholleissa. Sen vuoksi sen nimeen toisinaan ympätään sana teksti.

 

Kirjoittajan työn tuloksista paskakeijun erityisen raivon kohteena ovat asia- ja sanatoistot, tekonokkeluudet ja sanoilla hienostelu. Kun kirjoittaja on päivän urakoinnin jälkeen saanut tekstinsä valmiiksi, lukaisee sen vielä kerran ja on siihen läpeensä tyytyväinen, hän voi olla varma, että paskakeiju iskee yösydännä. Eilisillan menestyskirjan hahmotelma, upeasti soljuva ja raikas avaus kirjallisella kentällä on aamuun mennessä muuttunut tökeröksi löpinäksi, jota kukaan, ei edes kirjoittajan äiti, tohdi lukea. Teksti vilisee puujalkavitsejä, ponnettomia sanoja ja yltiöyleviä kuvauksia, poskille häpeän punaa nostattavia kankeita kohtauksia. Erityisesti intohimon kuvaukset ovat muuttuneet yläasteikäisen hormonihuuruisiksi kuvitelmiksi, joko silikonipornoksi tai Hollywoodin romanttis-siveäksi menoksi ilman nännin häivää.

 

Toinen tilaisuus paskakeijun ilmestymiselle tarjoutuu, kun kirjailija saa uunituoreen kirjan painosta käteensä. Huolimatta tekijän, kustannustoimittajan ja oikolukijan tiiviistä yhteistyöstä ja hyvässä lykyssä taittajankin silmäilystä, teos vilisee kirjoitusvirheitä, väärin siteerattuja lausuntoja ja outoja tavutuksia. Oikeiden henkilöiden nimistä puuttuu kirjain tai kaksi, ja vähintään yhden fiktiivisen hahmon nimi on vääntynyt toiseksi teoksen loppupuolella. Gainsborough on Gainsborogh, Janista on tullut Tuomas ja lukijasta hämmentynyt. Kun silloin oikein tarkkaan kuuntelee, korviin kantautuu paskakeijun naurunkaakatusta. Se ei ole kaunista kuultavaa.

 

Paskakeijun tuotoksiin auttaa tavallisesti etäisyys, fyysinen ja ajallinen. Kirjoittajan tulee pitää vapaata, olla kirjoittamatta ainakaan kyseistä onnetonta tekstiä ja lukea se uudestaan vasta päivän, viikon tai vuoden kuluttua. Aika määrittyy kirjoittajan ja hänen henkilökohtaisen härökeijunsa persoonan perusteella. Jos omaan lukemiseen ei pysty luottamaan, tekstin voi antaa jonkun toisen arvioitavaksi. Sanomattakin on selvää, ettei paskakeijun. Se voi kuitenkin joskus ruumiillistua ihmislukijana, tavallisesti Aune-tätinä. Tällöin palautteen taso, kuten kohdentuminen henkilökohtaisuuksiin tai pelkkiin sanavalintoihin ja ylipäätään virheiden etsimiseen, paljastaa asian tolan. Toisinaan keiju ovelasti lumoaa lukijan. Sen tunnistaa siitä, että lukija suoltaa silkkaa kehua ja uskoo aidosti tekevänsä hyvää. Hänellä on sentään mahdollisuus vapautua loitsusta ja kypsyä palautteen antajana, mutta hänen pitää itse kovasti haluta muutosta. 

Yleensä ottaen tällaiset tahriintuneet, paskakeijun hallitsemat ihmiset kannattaa jättää pois esilukijaringistä. Kirjoittaja ei kuitenkaan saa antaa periksi. Hänen on jatkettava kirjoittamista muodossa tai toisessa. Jos hän ei jatka eikä näin ollen kehity kirjoittajana, paskakeiju kohottaa nyrkkinsä ilmaan voiton merkiksi. Se ei ole kaunis näky.