SANA – JONKIN PUOLESTA, JOTAIN VASTAAN

  

Älä kirjoita vain siitä mistä tiedät, vaan kohti sitä, mitä voisit tietää.

 

Tavoitteellinen kirjoittaja esittää itselleen kysymyksiä: mikä aiheessa erityisesti kiinnostaa, mikä mietityttää, miksi haluan kirjoittaa juuri siitä. Kysymysten avulla hän porautuu syvemmälle aiheeseen, siihen mikä siinä on olennaista. Hän ei jää pintaan, siihen mikä asiassa päältä vilkaisten vetää puoleensa. Hän kirjoittaa totuudesta sisimmässään ja tavoittaa näin sen kuuluisan oman äänen. ”Parhaat kirjat kehkeytyvät vahvimmista vakaumuksista”, sanoo Dorothea Brande kirjassaan Kuinka kirjailijaksi tullaan.

 

Kun kirjoittaja on pohtinut aihettaan ja omaa suhdettaan siihen, hänen on helpompi valita sopivat, temaattiset sanat. Hän ymmärtää, minkä puolesta sana, oma tai toisen, on ja myös mitä vastaan. Näin valitut sanat varmasti tukevat kirjoittajan näkökulmaa aiheeseen. Marguerite Duras kirjassaan Kirjoitan varoittaa ”tekosiveistä” kirjoista. Ne ovat ”viehättäviä kirjoja, jotka eivät jää mieleen (– –). Kirjoja ilman todellista tekijää, siis.” Ne ovat ”siistejä” (eikä Duras ei tarkoita tällä coolia vaan mitäänsanomatonta, sisäsiistiä), ikään kuin ne juontuisivat ”perinteisestä, täysin riskittömästä tavasta kirjoittaa”.

 

Ensimmäisenä mieleen pulpahtavat sanat, ilmaisut ja vertaukset johtavat usein löysään tekstiin. Sellaisesta kirjoituksesta lukijat voivat tehdä mitä erilaisimpia tulkintoja (vaikka kirjoittaja pyrki esittämään vain yhden) ja/tai teksti on kliseistä, pinnallista ja rönsyistä eikä siten jaksa kiinnostaa lukijoita saati sitten tehdä pysyvää muistijälkeä. Tämä koskee mitä tahansa tekstiä genrestä riippumatta. Ajanvietteeksi tarkoitetuista viihdekirjoista tai dekkareistakin löytyy taiten kirjoitettuja ja asiateksteistä puolivillaisesti sutaistuja. Luin juuri Duodecimin Lääkärikirjaa, jossa kerrottiin, että ”(i)ltavirkuille kertyy tiettyjä sairauksia enemmän kuin muille, ja iltatyypit kuolevat muita nuorempina”. Tyypillisenä – tyypiteltynä? – iltakukkujana jäin miettimään jäljellä olevien vuosieni määrää. Asia oli oikea ja todennäköisesti tilastoitukin, sen muotoilu eli sanojen epämääräisyys vei ajatukset kieppumaan hämäriin kauhukuviin lähestyvästä lopusta. Puolihuolimatonkin  sana on valinta, jolla on seurauksensa, ehkä yhtä epätarkka kuin valinnan perustekin.

 

Kun kirjoittaja pohtii aiheensa merkitystä itselleen, teksti saa tuoretta materiaalia, käytetyt ideat potkut ja kirjallinen ulosanti raikkautta ja täsmällisyyttä. Prosessi muistuttaa lapsen kyselykautta. Taaperoikäinen kysyy ”miksi” loputtomiin (tai kunnes hänet hiljennetään). Kirjailijan on hyvä pysytellä taaperoudessa, ikuisen oppimisen, uteliaisuuden ja kasvun tilassa eikä kuvitella, että hän voi kirjoittaa, koska tietää jo kaiken. ”Kyseenalaistaminen on yhtä kuin kirjoittaminen”, Duras sanoo. Kun kirjoittaja kertoo sen, minkä tiedostaa totuudekseen, hän tavoittaa oman äänensä. Kirjoittajan omintakeinen ja selkeä näkemys maailmasta – tai sen puute – näkyy tekstissä ja sen laadussa.

 

Tästä ja muista aiheista lisää kirjassani Lukko sulaa – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle (Warelia, 2024).