TEMATIIKAN TAJU

 

 

Teema tarkoittaa kirjan sanomaa tai motiivia, sitä miksi se on kirjoitettu. Kaikki – jokainen sana, lauserytmi, kielikuvat, vertaukset, juonikuvio, hahmojen sidokset, lukujen pituus, tekstin tyyli, huumori, kaikki – on alisteista tematiikalle. Tekstin jokainen seikka on tarkkaan harkittu tukemaan teemaa, vihjaamaan siihen. Teema sitoo kaiken yhteen. Tematiikan puute näkyy tavallisesti lauseiden ja koko tarinan hoippuvana rakenteena sekä siinä, että sanavalinnat ja kielikuvat vaikuttavat ensimmäisinä mieleen putkahtaneilta, kliseisiltä tai väkisin kauniiksi runnotuilta.

 

Teema ja aihe ovat eri asia. Aihe on pintataso eli juonen tapahtumat. Teema tarkoittaa syvätasoa eli mitä tämän tarinan avulla halutaan elämästä sanoa. Taru sormusten herrasta -fantasiaromaani käsittelee valtaa ja vallan väärinkäyttöä ja myös rakkauden, riippuvuuden ja omistamisen teemoja.

 

Yksi tapa kuvata tematiikkaa sisältyy kirjoitusohjeeseen Tšehovin ase: Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin. Jos asetta ei käytetä, sitä ei tarvita seinällä.

 

Miksi sitten jokin yksityiskohta olisi tarpeeton tekstissä? Eikö esimerkiksi tarinan hahmoista ja heidän elämästään tai miljööstä tule kertoa kokonaisvaltaisesti, jotta ne eivät jää ohuiksi? Kyllä ja ei. On vain osattava erottaa, mikä on teeman kannalta Tšehovin ase, merkityksellinen yksityiskohta, joka kuljettaa juonta tai syventää hahmoa ja siten valaisee teemaa, ja mikä puolestaan on red herring, huomion vievä mutta täysin tarpeeton asia. Lukija kiittää, kun ei joudu ihmettelemään hahmojen elämänhistorian tapahtumia, joilla ei ole mitään vaikutusta tarinaan, tai tapahtumapaikan ympäristönsuojeluaspektien seikkaperäistä selostusta, joka töksähtelee tiedotusluonteisena muun kerronnan keskellä. Taustatyön runsaudensarvesta kirjoittaja hyödyntää vain sen, mikä on temaattisesti olennaista. Loput informaatiosta petaa tekstiä ja motivoi kirjoittajaa tulematta koskaan painetuksi paperille. Pidän esimerkiksi Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkareista, koska niissä ei ole rönsyjä, vaan kukin tarina on vahva kokonaisuus. Kaikki mitä Bengtzon tekee, mitä hänen perhepiirissään tai yhteiskunnassa tapahtuu tai mitä muita sidoksia hänellä onkaan, liittyy teemaan. Teksti soljuu, lukeminen on vaivatonta, juonenkulku ja teema tukevat toisiaan.

 

Niin kiihkeästi kun vauhkoankin tematiikan kaikkivoipaisuudesta (koska se on sitä!), niin sitäkin voi ylikorostaa. Jos tekstiin on tuotu joka ikinen tapahtuma ja takauma, joka voisi korostaa teemaa, minulle tulee lukijana ähky: ”Ymmärrän vähemmällä, mistä on kyse.” Temaattisuuden käytössä on löydettävä tasapaino. Vaikka tekstissä kaikki on alisteista temaattisuudelle, kaikkea teemaan sopivaa ei pidä tunkea tekstiin. Ei tårta på tårta -meininkiä, vaan annetaan lukijalle tilaa oivaltaa. Se luo samastumista tarinaan.

 

Itse usein tajuan kirjoituksen teeman vasta, kun olen kirjoittanut tarinan loppuun. Sitten onkin aika editoida, saada teksti temaattisesti eheäksi, purkaa, Sirpa Kähkösen sanoin, rakennustelineet tekstin ympäriltä. Se tarkoittaa tekstin täsmentämistä aina sanatasolta isoihin rakennemuutoksiin. Melko tavalla poistoja, jonkin verran laajentamista ja syventämistä. Tätä prosessia ei pidä murehtia etukäteen, vaan alkuun vain suoltaa tarinaa. On oltava massaa, mitä muokata. Erityisesti teema edellä kirjoittaminen tuottaa yleensä paljon infodumppausta, julistamista ja fiktiivisen teoksen lukijalle tarpeetonta tietoa. Sekin toivottavasti poistuu editointikierroksilla, ja kirjan ydin, sen sanoma kirkastuu.

--------

Tästä ja muistakin asioista lisää syksyllä 2024 ilmestyvässä kirjassani:

LUKKO SULAA – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Ennakkotilaus kustantajan verkkokaupassa, niin kirja postitetaan sinulle heti sen tultua painosta: https://holvi.com/…/produ…/007d902cde63efbc4679c92339b460e3/