KUN KATEUS NÄYKKII

                                                                    Piikkisika sulkakynineen

Kateutta on kaikkialla, myös kirjailijoiden piirissä, ihmisiä kun olemme. Kun joku saa apurahan tai isomman ja ajallisesti kattavamman apurahan. Kun jollakulla riittää media- ja some-näkyvyyttä. Kun joku on vetäytynyt yksinäisyyteen kirjoittamaan. Kun joku saa palkintoehdokkuuden itse palkinnosta puhumattakaan. Kun joku suoltaa useita kirjoja vuodessa ja itsellä kestää vuosia yhdenkin kanssa. Kun joku on ähertänyt yhtä kirjaa kymmenen vuotta ja se on, perkkeles, mestariteos. Kateus ei katso syytä. Kaikki kolahtaa. 

Olen oppinut erilaisia suhtautumisia toisen menestykseen. Ensimmäisen opin lapsuudessani, erityisesti koulussa. Siellä sisimpääni taottiin Gaussin käyrä, jatkuva todennäköisyysjakauma. Toisen menestys oli minun menetykseni. Luokassa sai olla vain tietty määrä kiitettävän hyviä oppilaita. Jos niitä olisi ollut ylenmäärin, se ei suinkaan olisi tarkoittanut, että oppilasaines oli poikkeuksellisen erinomaista vaan sitä, että opettaja oli liian höveli, toisin sanoen hieman ammattitaidoton. (Hölmömpi luulisi, että ammattitaitoinen opettaja olisi saanut luokkansa loistamaan.) Gaussin käyrän mukaan universumissa ja sen pienoismallissa, luokassa, oli onnistumisia vain tietty määrä, ja kun kiintiö oli täynnä, muiden kohtalona oli jäädä rannalle ruikuttamaan. Huono mikä huono, tyhmä mikä tyhmä. Päästäkseni kiintiön mukaiseen menestykseen minun tuli päihittää joku, joka tähtäsi samaan. Opin vertailemaan itseäni häneen. En kilvoitellut itseni kanssa ja hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin. Edistymiseni mittatikku oli toinen ihminen. Ponnisteluni ja matkan varrella koetut voitot olivat merkityksettömiä, jos en loppupeleissä ollut häntä parempi. Tällainen vertailu on jatkuvan mielipahan aihe. Siitä oppii myös projisoimaan mielipahan toiseen ihmiseen: jos hän olisi erilainen, minulla olisi parempi olo. 

Myöhemmin Kanadassa asuessani opin, että kateus on turha tunne. Siellä oli vallalla kannustusmentaliteetti, joka perustui ajatukseen: Jos hän pystyi tuohon, pystyn minäkin. Olimmehan kaikki tavallisia ihmisiä. Muiden menestyminen rohkaisi yrittämään, hänen ponnistelujensa tuloksesta iloittiin ja hänelle toivottiin lisää onnistumisia. Ainoa mittatikku onnistumiselle olin minä itse: mistä olin lähtenyt liikkeelle ja minne asti olin päässyt. Nykyisin pyrin juhlistamaan  välietappejakin merkittävinä saavutuksina, en vain lopullista tavoitetta. Lapseni opettaja aikoinaan ilmoitti jouluna, että tätä menoa tulee keväällä ehdot eli nelonen ruotsista. Juttelin muksun kanssa, ja hän sisuuntui. Opiskelimme yhdessä ruotsia melkein joka päivä pari tuntia kahden kuukauden ajan. Kahden opiskeluvuoden jälkeen hän ei tiennyt, että ruotsissa oli en ja ett -suvut, jotka vaikuttivat adjektiivien taivutukseen… (Miten opettaja ei ollut huomannut tätä kahdessa vuodessa?) Kun lapsi sai kevättodistuksen käteen, ruotsista oli kuutonen. Leivoin hänelle suklaakakun ja juhlimme menestystä koko perheen voimin. Ei kuka tahansa nosta arvosanaa yhdessä lukukaudessa kahdella numerolla! 

Gaussin käyrän kasvattina en ole saanut kitkettyä kaikkea kateellisuutta – enkä varmaan saakaan – mutta tunne kestää enää hetken, pisimmillään päivän. Kerran viherryin kateudesta ystävälle, joka sai ensimmäisen kustannussopimuksensa. Se, että minulla oli kaksi julkaistua kirjaa, uutta tulilla ja Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys, eivät siinä hetkessä merkinneet mitään. Kateus puhkoi reikiä järjenjuoksuuni nopeammin kuin piikkisika ampuisi väkäsiä ihooni. Mikä on yhtä loogista kuin kateuden tunnekin: kateutta esiintyy meillä huomattavasti enemmän kuin piikkisikoja. Pian tajusin kirjoittajana taas luottaa itseeni ja omaan ääneeni, iloita kaverin puolesta, osoittaa armollisuutta itselleni ja keskittyä vain omiin tekemisiini. 

Kademielen supistuminen johtui pitkälle siitä, että määrittelin sen uudestaan. Se onkin lammas suden vaatteissa. Kateus on viesti, kirje minulta minulle, ja se on syytä avata ja lukea. Se paljastaa, mitä haluan saavuttaa ja mikä on minulle tärkeää. Tunteiden perussääntönä kun on, että vain tärkeä asia herättää tunteita. Jos asialla ei ole väliä, suhtaudumme siihen huolettomasti. Kateus kertoo siis ainoastaan  odotuksistani ja tavoitteistani, ei kateuden kohteesta. En halua ottaa häneltä mitään pois. En hänen hyvin ansaittua apurahaansa, virkavapaataan, työhuonettaan, palkintoaan tai julkaisuaan. Haluan niitä myös itselleni. Pyrin ottamaan talteen kateuden sanoman: nämä asiat ovat minulle merkittäviä ja niiden eteen minun tulee tehdä töitä. Suitsin tunteen työskentelemään puolestani sen sijaan, että se toimisi minua vastaan. 

Keskinäisistä kateuden tunteista huolimatta kirjoittajan tuki ja kallio on usein toinen kirjoittaja, alan realiteetit käsittävä ihminen. Me molemmat tiedämme sen valtavan työmäärän, jota julkaistu kirja, tuo jäävuoren huippu, kätkee alleen. Ymmärrämme, mitä kaikkea kirjoittaminen on vaatinut henkisesti, emotionaalisesti, taloudellisesti ja fyysisesti. Tajuamme, että apurahajärjestelmän ongelma on punottu rakenteisiin, eikä se mittaa kirjailijoiden paremmuutta. Kannustamme toisiamme jatkamaan kirjoittamista, koska tiedämme toisen ansaitsevan julkaisun. 

Sitä paitsi kustannussopimuksella ei viime kädessä ole niin suurta merkitystä. Kirjoittamisella ja hyvällä ystävällä on.

Tästä ja muistakin asioista lisää syksyllä 2024 ilmestyvässä kirjassani:

LUKKO SULAA – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Ennakkotilaus kustantajan verkkokaupassa, niin kirja postitetaan sinulle heti sen tultua painosta:   https://holvi.com/shop/tyrvaanpryki/product/007d902cde63efbc4679c92339b460e3/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR3TbfSS_IzLnN8q-uXbJkdhUChTWboyy-3J2NAC7TIpud_xSMg2zjO2H-A_aem_AY12dVhQggM7dxgd4Tb6V1KvCbfJBxZHkG1jA0WCnoqr0kDCnnn2_jXgVSy7nyVy9HL9Dgc4e351Q7MqNyspMMYA