Reunamerkintöjä

  Hesarin kolumnissa 8.9.2024 Paperikirja on kuningas Esa Mäkinen , Hesarin kehitysjohtaja eli digimarkkinoija, ihmettelee, että kerrankin kun on runoilija, Eeva Kilpi , Hesarin etusivulla (Bookbeatin ilmaisluentamainoksessa kesällä), niin miksi siitä pitää ”suuttua”. Kolumnisti viittaa Sirpa Kähköseen , joka ”nosti metelin” huolestumalla ”runolliseen tyyliinsä” kirjailijoiden toimeentulon vaikeudesta ja siihen, että tämä vastalauseena veti kirjansa pois Bookbeatista. Minä puolestani ihmettelen – alentuvien sanavalintojen ohella – miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että kirjailija haluaa työstään säällisen rahan aivan kuten kolumnin kirjoittajakin omasta työstään. Miksi hän olettaa kirjailijoiden tekevän työtään, tuottavan hänellekin luettavaa, melkein ilmaiseksi.   (En nyt edes puutu siihen ristiriitaan, että kolumnististakin vaikuttaa olevan ihme, että runoilija – ehkä ylipäätään kirjallisuus – on päässyt lehden etusivulle (eli käänteisenä tulkintana: tätä voisi olla enemmän) ja

    Muutama vuosi sitten eräs novellini julkaistiin lehdessä vain parin sanan muutoksella. Olin kauhistunut ja pettynyt. Tiesin olevani sokea tekstilleni. Se oli toki mukiinmenevä, jopa hyvä (olihan se hyväksytty julkaistavaksi), mutta ei täydellinen. Olin odottanut ammatti-ihmisen arviota. Hän näkisi tekstin etäältä, osaisi poimia siihen piiloutuneet vihjeet teeman vahvistamiseksi, tekisi kehitysehdotuksia tarinan syventämiseksi ja tiivistämiseksi, kyseenalaistaisi mahdollisia puutteita rakenteessa, juonen logiikassa ja hahmojen uskottavuudessa. Mitään tällaista ei tapahtunut. Vain kaksi sanaa korvattiin synonyymillä, mentiin pinnallisella kielihuollolla.   Kustannustoimitus parantaa tekstiä nostamalla esiin sen potentiaalia. Sen, mille kirjoittaja tekstiä pitkään puurrettuaan on jo sokea. Editointi on olennainen osa kirjoittamista, ei pakollinen paha. Kustilla ja kirjailijalla on sama tavoite: tehdä tekstistä paras mahdollinen.   Hyvä kusti-kirjailijasuhde on tasavertainen. He ovat k

    Hyvä kirjoitus herättää lukijassa tuntemuksia – ei sitä tosiseikkaa että sataa, vaan sen kun vettä sataa päälle. E.L. Doctorow   Viisaus tavallisesti kiteytetään lakoniseksi lauseeksi, joka pintapuolin ja nopeasti tulkittuna vaikuttaa yksioikoiselta ja itsestään selvältä. Näin myös kirjoitusohjeet, kuten ”Kirjoita siitä, minkä tunnet”. Se käsitetään monesti kehotuksena kirjoittaa tuntemastaan aiheesta. Kirjoittaja harrastaa sulkapalloa, joten hän laittaa päähenkilönsä pelaamaan sitä. Pelin kuvaus on yksityiskohtaista ja asiantuntevaa, ja siitä on sujuva ja siksi kiva kirjoittaa. Välillä istutaan kahvilassa tai puistossa, koska ne ovat kirjoittajalle tuttuja. Ympäristön kuvaus tulee vaivattomasti. Jos sulkapallolla tai paikalla ei kuitenkaan ole temaattista roolia tarinassa, se on sivuntäytettä. Se saattaa olla jopa – toisen kiteytyksen mukaan – darling , tapettava kullannuppu. Peter Robinsonin kirjassa Kuiva kuuma kesä kirjailijahahmo kertoo tajunneensa, mitä tarkoittaa k

    Näyttelijät puhuvat metodinäyttelemisestä, jossa hyödynnetään omia tunteita ja muistoja roolissa.   Kirjoittajakin voi työstää  synkkiä ja väkivaltaisia puoliaan (joita meillä kaikilla on kunniallisen ulkokuoren alla) ja siten haalia rakennusaineksia  pahiksensa ajatuksia ja käytöstä varten. Taustatyötä varten ei siis tarvitse tehdä kuutamokeikkaa sivutoimisena rikollisena, vaan riittää kun reflektoi oman kokemuksen herättämiä tunteita ja liikemuistoja.  Kun pitkässä kassajonossa etumaisen asiakkaan omenien punnitus on jäänyt tekemättä ja kassa häipyy ”ikuisiksi ajoiksi” hedelmäosastolle, kiireisen kirjoittaja-jonottajan mielessä kiehuu. Sen tunteen avulla voi pujahtaa pahiksen nahkoihin. Mitä pimeitä fantasioita ja kolkkoja tunteita käy mielessä vuoroaan odotellessa? Missä kehonosassa tunteet tuntuvat, miten ne näkyvät ulospäin muille ihmisille ja jos eivät, miten se tapahtuu? Nämä tunteet, kehonkielen ja teot voi siirtää sanoiksi ja toiminnaksi tekstiin. (Omenien punnituks

    Kirjoittaja asettuu tietokoneensa äärelle, sormet laskeutuvat näppäimistölle, edessä hohtaa valkoinen ruutu. Kammo iskee, päähän humahtaa tyhjyys, mielessä välkkyneet briljantit lauseet juoksevat pimeään. Sanaakaan ei tule ulos. Voi kirjoittajaparan kärsimystä, taiteilijan tuskaa, luovan ihmisen ahdinkoa!   Höpö-höpö.   Valkoisen paperin kammo on osa kirjailijuuden mystifiointia. Norman Mailerin mukaan se on egon aikaansaannosta. ” Writer’s block is only a failure of the ego.” Se on tapa romantisoida kirjoittamista ja pönkittää egoa K irjailijana. Ego on hauras ja pelkää mokaamista yli kaiken. Kun alamme kirjoittaa, takaraivossa saattaa vilahtaa ajatus, että jokainen sanamme ja lauseemme on ikuinen ja kaikkien luettavissa. Ne ovat kannanotto. Ne paljastavat jotain meistä itsestämme. Ne merkitsevät erottautumista massasta. Pitäisi siis sanoa jotain fiksua ja inspiroivaa. Olisiko sittenkin parempi olla vaatimaton, olla kurkoittamatta pitkälle – ja olla kirjoittamatta?

    Teema tarkoittaa kirjan sanomaa tai motiivia, sitä miksi se on kirjoitettu. Kaikki – jokainen sana, lauserytmi, kielikuvat, vertaukset, juonikuvio, hahmojen sidokset, lukujen pituus, tekstin tyyli, huumori, kaikki – on alisteista tematiikalle. Tekstin jokainen seikka on tarkkaan harkittu tukemaan teemaa, vihjaamaan siihen. Teema sitoo kaiken yhteen. Tematiikan puute näkyy tavallisesti lauseiden ja koko tarinan hoippuvana rakenteena sekä siinä, että sanavalinnat ja kielikuvat vaikuttavat ensimmäisinä mieleen putkahtaneilta, kliseisiltä tai väkisin kauniiksi runnotuilta.   Teema ja aihe ovat eri asia. Aihe on pintataso eli juonen tapahtumat. Teema tarkoittaa syvätasoa eli mitä tämän tarinan avulla halutaan elämästä sanoa. Taru sormusten herrasta -fantasiaromaani käsittelee valtaa ja vallan väärinkäyttöä ja myös rakkauden, riippuvuuden ja omistamisen teemoja.   Yksi tapa kuvata tematiikkaa sisältyy kirjoitusohjeeseen Tšehovin ase : Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä r