TUNNETTA TEKSTIIN

  

Hyvä kirjoitus herättää lukijassa tuntemuksia – ei sitä tosiseikkaa että sataa, vaan sen kun vettä sataa päälle.

E.L. Doctorow

 

Viisaus tavallisesti kiteytetään lakoniseksi lauseeksi, joka pintapuolin ja nopeasti tulkittuna vaikuttaa yksioikoiselta ja itsestään selvältä. Näin myös kirjoitusohjeet, kuten ”Kirjoita siitä, minkä tunnet”. Se käsitetään monesti kehotuksena kirjoittaa tuntemastaan aiheesta. Kirjoittaja harrastaa sulkapalloa, joten hän laittaa päähenkilönsä pelaamaan sitä. Pelin kuvaus on yksityiskohtaista ja asiantuntevaa, ja siitä on sujuva ja siksi kiva kirjoittaa. Välillä istutaan kahvilassa tai puistossa, koska ne ovat kirjoittajalle tuttuja. Ympäristön kuvaus tulee vaivattomasti. Jos sulkapallolla tai paikalla ei kuitenkaan ole temaattista roolia tarinassa, se on sivuntäytettä. Se saattaa olla jopa – toisen kiteytyksen mukaan – darling, tapettava kullannuppu. Peter Robinsonin kirjassa Kuiva kuuma kesä kirjailijahahmo kertoo tajunneensa, mitä tarkoittaa kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Hän oli luullut sen merkitsevän kirjoittamista omasta elämästä, oman maailman siirtämistä sellaisenaan paperille. Sitten sanonnan merkitys valkeni hänelle. ”Hän kirjoitti yhä hänelle tutuista aiheista – syyllisyydestä, surusta, kivusta, hulluudesta – mutta sijoitti ne nyt luomiensa henkilöiden maailmaan.” Tunteet ovat universaaleja, jokaisen maailma on ainutlaatuinen. Erityisesti tekstin teeman määräämä todellisuus.

 

Tässä vaiheessa huolellinen taustatyö astuu kuvioon. Se mistä ei tiedetä, siitä kaivetaan tietoa. Näin voi taas kirjoittaa sekä tietämästään että temaattisesti. Lopuksi on hyvä käyttää kokemuslukijaa, asiantuntevaa esilukijaa, perkaamaan pois tekstiin tahattomasti jääneet tietovääristymät, virheelliset käsitykset ja stereotypioita vahvistavat kuvaukset.

 

Ohjeella on kuitenkin syvempikin merkitys kuten kiteytyksillä tuppaa olemaan. Jotta voi kirjoittaa siitä, mitä sisimmässään tuntee, se on ensin tiedostettava ja hyväksyttävä. Itsellä tulee olla suhde aiheeseen ja teemaan. Kirjoittaminen onkin pitkälti itsensä kuuntelua. Hyvä teksti ei ilmesty tyhjästä.

 

Omista tunteista tulee olla tarpeeksi henkistä ja ajallista etäisyyttä, jolloin ne taipuvat kaunokirjallisuuden työkaluiksi. Jos kirjoittaja ei ole reflektoinut ja käsitellyt tunteitaan, hän ei pysty kirjoittamaan niistä kuin omasta rajallisesta näkökulmastaan. Se tiedostamatta rajoittaa sanavalintoja, lauserakenteita, juonenkulkua, hahmojen luonnehdintaa ja ylipäätään koko tekstin rakennetta ja kaunokirjallisia ratkaisuja. Terapiakirjoitus on tällaista, tunteen suoltamista paperille sellaisenaan – ja sellaista sen pitää ollakin. Kaunokirjallisuus on eri juttu.

 

Sadie Jones puolestaan puhuu totuuden kirjoittamisesta. Sen sijaan että yrittäisi kuvata tunnetta/todellisuutta, sen tulisi antaa itse kirjoittaa itsensä. Kirjoittaessa olisi hyvä olla läsnä tekstilleen, ei itselleen. Jos kirjoittaja ei tunnista tai ei ole työstänyt tunteitaan, niiden kuvaaminen tapahtuu ikään kuin ulkopuolelta, mikä voi johtaa turhan yleviin sanavalintoihin. Takapiruna saattaa hääriä halu tehdä vaikutus lukijaan – ja itseensä.

 

Mahtipontinen teksti voi tuntua koomiselta. Aku Ankka -piirtäjä Don Rosa hyödynsi tätä keinoa kuvatessaan hirttoinnokasta teksasilaistuomari Roy Beania tarinassa White Agony Creekin vanki (Roope ankan elämä ja teot, osa 2). Tuomarin tunnekuohut kulminoituvat pokerinaamalla tokaistuihin ilmaisuihin. Kun hän on iloinen, hän on ”(i)lahtunut. Riemumielellä. Auvoinen. Autuas.” Paetessaan kiimaisia hirviä (älkää kysykö) hän on ”(k)auhuissani. Tolaltani. Täysin järkyttynyt.” Pettyneenä hän toteaa olevansa ”(m)asentunut. Murtunut. Murhemielellä.” ja hänen sydämensä on ”ah, niin surusta raskas”.

 

Kirjoittaminen on matka itseen, genrestä riippumatta. Uteliaisuus paitsi maailman suhteen (taustatyö!) kuin myös itsen kannalta on virkistävää, pitää mielen tuoreena ja dementian etäämmällä. Jos emme tiedosta emmekä hyväksy itsessämme jotain tunnetta, emme tunnista sitä toisissakaan. Silloin siitä ei myöskään kykene kirjoittamaan uskottavasti ja hahmon tunteiden kuvaus jää pinnalliseksi. Kirjoittaja kertoo eikä näytä, vaikka pitäisi tehdä päinvastoin. Siinäpä taas yksi kiteytys.

 

Hyvä tarina ei kerro suoraviivaisimmalla vaan vaikuttavimmalla tavalla. Vaikkapa sateesta.

 

---------

Tästä ja muistakin aiheista syvemmin syksyllä ilmestyvässä kirjassani LUKKO SULAA – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Ennakkotilaus kustantajan verkkokaupassa, niin kirja postitetaan sinulle heti sen tultua painosta: https://holvi.com/shop/tyrvaanpryki/product/007d902cde63efbc4679c92339b460e3/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR3TbfSS_IzLnN8q-uXbJkdhUChTWboyy-3J2NAC7TIpud_xSMg2zjO2H-A_aem_AY12dVhQggM7dxgd4Tb6V1KvCbfJBxZHkG1jA0WCnoqr0kDCnnn2_jXgVSy7nyVy9HL9Dgc4e351Q7MqNyspMMYA