MUUKALAINEN SISÄLLÄNI – PAHIS TEKSTISSÄNI
Näyttelijät puhuvat metodinäyttelemisestä, jossa hyödynnetään omia tunteita ja muistoja roolissa. Kirjoittajakin voi työstää synkkiä ja väkivaltaisia puoliaan (joita meillä kaikilla on kunniallisen ulkokuoren alla) ja siten haalia rakennusaineksia pahiksensa ajatuksia ja käytöstä varten. Taustatyötä varten ei siis tarvitse tehdä kuutamokeikkaa sivutoimisena rikollisena, vaan riittää kun reflektoi oman kokemuksen herättämiä tunteita ja liikemuistoja. Kun pitkässä kassajonossa etumaisen asiakkaan omenien punnitus on jäänyt tekemättä ja kassa häipyy ”ikuisiksi ajoiksi” hedelmäosastolle, kiireisen kirjoittaja-jonottajan mielessä kiehuu. Sen tunteen avulla voi pujahtaa pahiksen nahkoihin. Mitä pimeitä fantasioita ja kolkkoja tunteita käy mielessä vuoroaan odotellessa? Missä kehonosassa tunteet tuntuvat, miten ne näkyvät ulospäin muille ihmisille ja jos eivät, miten se tapahtuu? Nämä tunteet, kehonkielen ja teot voi siirtää sanoiksi ja toiminnaksi tekstiin. (Omenien punnituksen unohtaminen sen sijaan on heikko motiivi murhalle, paitsi jos se on viimeinen pisara koettelemusten pitkässä juoksussa.) Jännityskirjallisuuden parissa kirjailija ja lukija pääsevät peilaamaan vastenmielisiäkin tunteita tavalla, joka ei vahingoita ketään tosielämässä. Jos kuitenkin alkaa säpsähdellä verhon heilahdusta kirkkaassa päivänvalossa, lukemisen – tai kirjoittamisen – voi aina jättää hetkeksi lepäämään. Normaalina jylläävä arki pitää myös rikos- ja kauhukirjailijan mielen kunnossa.
Pahuuden kuvauksessa on hyvä löytää taso, joka parhaiten palvelee tarinan teemaa. Kauheutta ei tule vesittää ja vähätellä, mutta siitä ei tarvitse kirjoittaa skandaalinhakuisestikaan, tehdä kidutuskuvausta vain sen itsensä vuoksi. Eräässä Pierre Lemaitren jännärissä (en muista, oliko se Camille vai Irène) kuvattiin raskaana olevan naisen ja kohdusta väkivalloin kaivetun vauvan tappaminen niin yksityiskohtaisesti, etten pystynyt lukemaan kuin silmäillen sanan sieltä, toisen täältä. Ääriraadollisen kuvauksen merkitys tekstille jäi minulle mysteeriksi. Sen sijaan Lemaitren Alexin ahmaisin nopeasti. Tosin se oli se dekkari, joka houkutti minut lukemaan häneltä muitakin – ja katumaan sitä päätöstä. (Säilytin Alexin ja vein muut jännärit kierrätykseen.)
Karmein painajainen ei yleensä kätkeydy graafisen pikkutarkkaan selostukseen taposta ja kidutuksesta vaan kerronnan vihjeisiin, jotka ruokkivat lukijan mielikuvitusta. Meillä jokaisella on päässämme oma kauhukammiomme, josta ammentaa. Ankea ja pimeä katukuilu ja askeleet takana voivat riittää. Mielikuvitus täydentää loput kunkin pahimmalla skenaariolla. Monelle lemmikin rääkkäämisen tai väkivaltaisen kuoleman kuvaus on liikaa, eikä niistä juuri kirjoitetakaan. Leikkisän tai jokapäiväisen tutun muuttaminen kammottavaksi on aina toimiva resepti. Murhanhimoiset klovnit ja nuket puistattavat, koska niiltä vähiten moista odottaa. Lapsista saa täydellisiä hirviöitä, kun rikkoo lapsuuden viattomuuden ja söpöyden. Moni muistelee kauhulla Stephen Kingin Maissilapsia.
Jännitys piilee ihmisten välisissä suhteissa, toisin sanoen tunteissa, joita dramaattiset tapahtumat raamittavat ja siivittävät. Junien uhkaava yhteentörmäys tai pommin ajastimen tikitys eivät erityisemmin kiristä hermoja, ellei niihin liity ihmisiä. Dekkari onkin pohjimmiltaan ihmissuhdedraamaa, jossa hahmojen moniulotteinen kuvaus takaa kirjan vetovoiman (hyvän juonen ja ajankohtaisen teeman lisäksi). Rikolliset ovat tavallisia ihmisiä pelkoineen ja unelmineen, tunteineen ja tarpeineen. Jos pahiksen käytöksen selittää myötäsyntyiseksi ominaisuudeksi (hän on paha, koska hän on paha), luo ohuen ja epäuskottavan hahmon. Tunteeton narsisti ei ole syntynyt sellaisena vaan hän on ajautunut empatiakyvyttömäksi kokemuksiensa vuoksi. Harva, jos kukaan, ei hiero käsiään yhteen heti kapaloista päästyään ja ala suunnitella murhia muina psykopaatteina. Siinä missä romaanihahmoon kaivataan säröä joka rikkoo kunnollisuuden ja siten korostaa sitä, rikoskirjallisuudessa murhaajan yksikin lempeä teko heijastaa lukijan mielestä tämän kultaista sydäntä. ”Ei se oikeasti ole julma ihminen.” Sitten onkin aika yllättää lukija. Romaanissa hahmo usein kasvaa ihmisenä, dekkarissa pahis harvemmin oppii itsestään mitään. Sen sijaan hän voi oppia tappamaan ovelammin.
Dekkaristi leikittelee sekä hahmoilla että lukijoilla. Lukijan ennakkoasenteilla pelaaminen on yleisesti käytetty keino. Joku hahmo on vain niin epämiellyttävä ja karkea, että hänen täytyy olla pahis. Kun hän sitten osoittautuu viattomaksi ja syypää puolen suvun lahtaamiseen on hänen alati siivo kaksoissiskonsa, niin a vot. (Yksinkertaisesti esitettynä.) Sen sijaan tekstin avaus nuoren, alastoman ja muodokkaan naisen ruumiilla on usein vain asenteellisesti tympeä ja väsynyt klisee, laiskaa kirjoittamista. Jos tarina kuitenkin vaatii hänen ruumistaan (ja sen muotoja), voi vain toivoa, että sille on kaunokirjallinen peruste ja että kirjoittaja tekee sen uudella, raikkaalla tavalla, joka puhaltaa kliseetomun huut helkkariin. Niille, joita mielikuvituksellisilla tavoilla päiviltä pois päästetyt ruumiit eivät puhuttele, on tarjolla cozy crimea: jännitystä mutta ei juurikaan raakuuksia tai vaatteettomia kuolleita.
Parhaimmillaan dekkari jäsentää maailmaa ja saa lukijan pohtimaan kauheuksien syitä ja seurauksia ja niiden ennalta ehkäisemistäkin. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi sai minut aikoinaan pohtimaan lasten laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun seurauksia itse lapselle ja, isommassa mittakaavassa, koko yhteiskunnalle. Joensuu yhdisti Harjunpää-dekkareissaan upeasti poliisikokemuksensa, ihmisten sisäisen elämän kuvauksen ja yhteiskuntakritiikin. Joskus pesäeron näkeminen oman ja rikoksiin ajautuvan elämän välillä voi olla lohduttavaa, jopa terapeuttista. ”Minulla ei mene ainakaan noin huonosti.” Lukija voi myös ymmärtää pahista, olla tämän puolella puolella, jos tämä omasta mielestään toimii oikein. Amerikkalaisen tv-ohjelman sarjamurhaaja Dexter on itselleen ja katsojalle rehellinen. Omassa maailmassaan hän on täysin johdonmukainen ja suoraselkäinen: Hän teilaa vain pahiksia, jotka eivät ole jääneet kiinni. Yhteiskunnan silmissä hän on täysverinen tappaja, katsoja pitää peukkuja ettei hän paljastu.
Dekkaristin tehtävä ei ole tuomita ketään vaan yrittää ymmärtää ja jäsentää maailmaa sekä tietysti viihdyttää lukijaa. Kirjoittaja harvemmin jää kiinni fiktiiviseen maailmaan, sen raakuuteen ja rikoksiin, vaikka hän hyödyntäisi omia kokemuksiaan, omia aggressioitaan pahiksen rakentamisessa. Jos emme kuitenkaan ymmärrä pimeyttä itsessämme, saatamme luoda ja levittää sitä. Oman mielemme tummat syvänteet on hyvä tiedostaa ja hyväksyä, jotta niitä voi käsitellä ja hallita esimerkiksi dekkarin muodossa. Jätetään se kirottu omenien ostaja henkiin. Paitsi fiktiossa.
Lisää tästä ja muista aiheista syksyllä 2024 ilmestyvässä kirjassani:
LUKKO SULAA – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle
Ennakkotilaus kustantajan verkkokaupassa, niin kirja postitetaan sinulle heti sen tultua painosta: https://holvi.com/shop/tyrvaanpryki/product/007d902cde63efbc4679c92339b460e3/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR3TbfSS_IzLnN8q-uXbJkdhUChTWboyy-3J2NAC7TIpud_xSMg2zjO2H-A_aem_AY12dVhQggM7dxgd4Tb6V1KvCbfJBxZHkG1jA0WCnoqr0kDCnnn2_jXgVSy7nyVy9HL9Dgc4e351Q7MqNyspMMYA
Kommentit
Lähetä kommentti