VALKOISEN PAPERIN KAMMO

 

 

Kirjoittaja asettuu tietokoneensa äärelle, sormet laskeutuvat näppäimistölle, edessä hohtaa valkoinen ruutu. Kammo iskee, päähän humahtaa tyhjyys, mielessä välkkyneet briljantit lauseet juoksevat pimeään. Sanaakaan ei tule ulos. Voi kirjoittajaparan kärsimystä, taiteilijan tuskaa, luovan ihmisen ahdinkoa!

 

Höpö-höpö.

 

Valkoisen paperin kammo on osa kirjailijuuden mystifiointia. Norman Mailerin mukaan se on egon aikaansaannosta. ”Writer’s block is only a failure of the ego.” Se on tapa romantisoida kirjoittamista ja pönkittää egoa Kirjailijana. Ego on hauras ja pelkää mokaamista yli kaiken. Kun alamme kirjoittaa, takaraivossa saattaa vilahtaa ajatus, että jokainen sanamme ja lauseemme on ikuinen ja kaikkien luettavissa. Ne ovat kannanotto. Ne paljastavat jotain meistä itsestämme. Ne merkitsevät erottautumista massasta. Pitäisi siis sanoa jotain fiksua ja inspiroivaa. Olisiko sittenkin parempi olla vaatimaton, olla kurkoittamatta pitkälle – ja olla kirjoittamatta?

 

Oikeasti meidän pitäisi hukata sana ”pitäisi” ja muistaa, että kirjoittaminen on pitkälti editointia. Työstäminen vie usein enemmän aikaa kuin ensimmäisen tekstiversion suoltaminen. Myönnetään, että alussa teksti voi olla yhtä lietettä ilman selkeää teemaa tai juonta. Mutta se on tekstiä. Jotain, mitä muokata. Ilman lietettä ei olisi tekstimassaa, mistä kaivaa esiin haluttu kirjoitus.

 

Valkoisen paperin kammo voi johtua huonoa itsetunnosta, kirjoittajaa vaivaavasta huijarisyndroomasta. Sen ytimessä ei ole se, etteivät muut näe häntä, vaan se, että hän ei näe itseään. Hän ei näe omaa osaamistaan ja vahvuuksiaan vaan keskittyy enemmän puutteisiinsa ja epäonnistumisiinsa, kuviteltuihin tai todellisiin. Hän antaa pelolle vallan. Kuitenkin tyhjää sivua on paha editoida, ja aloittamatta jätetty työ uuvuttaa eniten.

 

Julia Cameron esittää aamusivujen idean kirjassaan Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. Heti herättyä ennen aamiaista ja jopa aamupissaa kirjoittaja kirjoittaa käsin A4-vihkoon kolme sivua mitä tahansa tekstiä, tajunnanvirtaa, pilkkuakaan miettimättä, sanaakaan editoimatta. Jos (oma kokemukseni: kun) korvien välissä on vain huminaa ja ajatus ”en tiedä, mitä kirjoittaa”, kirjoitetaan juuri se: päässäni humisee enkä tiedä mitä kirjoittaa. Tätä kirjoitetaan niin monta kertaa, kunnes toinen ajatus popsahtaa mieleen. Sitten kirjoitetaan se – ja sen tuomat mietteet. Prosessissa tapahtuu kaksi asiaa. Yksi: paperi, vihkon valkoinen sivu, täyttyy virkkeistä. Kaksi: viimeistään puolentoista sivun vaiheilla tekstiin alkaa tulla muitakin ajatuksia kuin se alkuperäinen. Kirjoitusjumista ei ole tietoakaan, kynä luistaa paperilla. Teksti ei välttämättä häikäise, mutta sitä tulee ja se kehittyy, mitä enemmän kirjoittaa. Kolmas sivu voi olla täyttä rautaa tai ainakin sisältää oivalluksia omasta elämästä tai työn alla olevasta tekstistä.

 

Tavoitteellinen kirjoittaja tekee päiväunelmistaan totta hartiavoimin. Flow voi kytkeytyä päälle vain, kun jo kirjoittaa. Kirjailija ei ole se, joka puhuu kirjoittamisesta tai ajattelee sitä lakkaamatta tai suunnittelee tarinoita mielessään. Hän on se, joka istuu alas ja kirjoittaa. Tekeminen tunnetaan myös käsitteenä perse penkkiin.

 

Valkoisen paperin kammon voi päihittää monella tapaa. Voi lakata uskomasta Kirjailijan kärsimys -myyttiin. Voi alkaa luottaa itseensä. Tai voi vain alkaa kirjoittaa. Charles Bukowskin sanoin: ”On parempi kirjoittaa valkoisen paperin kammosta kuin että ei kirjoittaisi lainkaan.” Siksi tämäkin blogikirjoitus.

Tästä ja muistakin asioista lisää syksyllä 2024 ilmestyvässä kirjassani:

LUKKO

SULAA

Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle